Hei ystävät! Oikeat työajat ja uudet rutiinit ovat väsyttäneet minut fyysisesti, olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut edes avata tietokonetta viikottain. Olette olleet mielessä lähes päivittäin, mutta olen ollut aivan liian väsynyt kirjoittamaan järkevää tekstiä.
Tänäänkin olen väsynyt ja tulin oikeastaan kertomaan teille yhden suuren ja tärkeän asian, toivottavasti minä jonain lähipäivänä jaksaisin kirjoitella kuulumisistani enemmänkin. Tänään tulin kuitenkin kertomaan tänään kohtaamastani esteestä (kuvainnollisesti).
Ensimmäinen reaktioni oli (kuvainnollisesti edelleen) nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Paniikki alkoi ottaa otetta minusta, rinnassa tuntui musta aukko, joka veti minua kasaan ja hengitys kulki tiheämmin ja tiheämmin. Minua heikotti ja huimasi, pakokauhu takoi takaraivoa ja halusin käpertyä mahdollisimman ahtaaseen tilaan.
Silloin minä sanoin paniikkikohtaukselle EI. Minä sanoin, ettei nyt ole mahdollisuutta saada paniikkikohtausta, väärä aika ja aivan väärä paikka. Minun pitää ajaa auto kotiin, joten en voi ottaa tarvittavaa, minun pitää olla toimintakykyinen, joten en voi menettää hallintaa.
Ja se toimi! Paniikki hälveni hitaasti, pikkuhiljaa, mutta lopulta se oli poissa.
Nyt en uskalla kertoa tilanteesta ja asioista enempää, mutta toivottavasti pian tulee tilanne, jolloin voin karjua nämä asiat pois sydämeltäni. Onneksi minulla on hyviä (myös uusia!) ihmissuhteita ja olen voinut purkaa kaikkein pahimman olon ystävien kanssa.
Nyt iltatee ja nukkumaan, hillittömän itkemisen jälkeen nukuttaa aina hyvin.
Ystävät, pitäkää kiinni toivosta! Jonain päivänä tekin huomaatte, että toivoa ihan oikeasti on olemassa. Minä olen odottanut tätä päivää koko muistini kantaman ja nyt lopulta minä pystyn hallitsemaan paniikkini.
Toivo on ihan oikea asia. Muistakaa se.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Rapuja ja iloja
Kuluneet kolme viikkoa eivät ole menneet ihan sunnitelmien mukaan, paitsi huonolla myös hyvällä tapaa. Minulla ei ole ollut joko aikaa tai fyysistä jaksamista kirjoittaa! Olen saanut musiikkia kuunnellessani huikeita inspiraatioita novellien kirjoittamiseen, mutta en ole ehtinyt tai jaksanut tehdä muuta kuin kirjoittaa idean ylös. Olen näiden kolmen viikon aikana tainnut vaivautua avaamaan tietokoneenkin vain pari hassua kertaa.
15.4 aloin selvittelemään oppisopimusasioita hyvissäajoin syksyä varten, milloin alkaisi iltaopintoina teoriaopetusta. Kesän yli oli tarkoitus tehdä kesätyösopimus ja aloittaa opinnot syksyllä. Helsingin oppisopimustoimisto halusi tehdä asiat tosi vaikeaksi, mutta onneksi iltaopintojen järjestäjällä on oma pieni oppisopimustoimisto, jonka kanssa on helppo ja mukava tehdä yhteistyötä!
17.4 olikin jo oppisopimustoimiston työntekijä käymässä työpaikalla ja kirjoitettiin oppisopimus ja työsopimus. Oho. Iltaopintoja oli alkanut maaliskuussa ja ehdin mukaan siihen ryhmään, joten 1.5 alkoi virallinen oppisopimus! Koulussa aloitin jo seuraavalla viikolla. Olin hurjan iloinen ja innoissani kun asiat vain sattuivat sujumaan niin hyvin, soitin heti työpäivän päätteeksi äidille ja Starttipajalle omalle valmentajalle, oli myös tarkoitus kirjoittaa heti samana iltana teille, ystävät.
Lauantaina lähdin käymään keskustassa ostaakseni muistiinpanotarpeita ja kalenterin. Oppisopimusopiskelu on todella pitkälti minun omissa käsissäni ja aikataulussa pysymisestä pitää huolehtia itse, joten järjestelmäfriikkiminä oli innoissaan kaikesta värikoodauksesta, mini post-it lappusista ja järjestelmäkansion askartelusta.
Asiat eivät kuitenkaan menneet ihan suunnitelmien mukaan, vaan matkalla keskustaan autosta puhkesi kuskin puolen eturengas. Rengas oli kulunut lähes sileäksi, mutta ajattelin sen johtuvan puhkeamisesta ja tyhjän renkaan kanssa raahautumisesta pysähdyspaikalle. Sain vaihdettua vararenkaan paikalleen, mutta piti samana päivänä hommata uudet eturenkaat kun olin luvannut auton lainaan ystävälle sunnuntaiksi. Onneksi löysin paikallisen pienyrityksen, josta sain renkaat todella edullisesti.
Sunnuntaina pääsin julkisilla käymään keskustassa, mutta yllättäen siellä hurahtikin muutaman tunnin sijaan koko päivä. Helsinki on aika iso paikka kierrellä etsimässä parhaita askartelutarpeita laatu- ja hintakriittisellä silmällä. Illalla en edes ehtinyt aloittamaan askartelua, siivota tai kirjoittaa niinkuin suunnittelin, vaan piti käydä pikaisesti suihkussa ja pakata kassi seuraavaa koulupäivää varten.
Koulupäivät ovat melko rankkoja, työpäivän jälkeen en ehdi käydä kotona vaan pitää mennä suoraan Hietalahdenrantaan, jossa tunnit pidetään. Työpäivä loppuu neljän - viiden väliin yleensä ja koulua on klo 17.30-20.30, eli päivä on todella pitkä. Eniten se harmittaa kissojen puolesta, prinsessat joutuvat olemaan yksin kotona yli 12 tuntia. Ensimmäinen koulupäivä oli draamakasvatusta ja teimme paljon draamaharjoituksia, eikä luentotyyppistä opiskelua ollut kuin tunti (minulle pettymys). Opintoryhmäni on pieni kymmenen hengen ryhmä, joten tunti oli mukavan rento ja minunkin oli melko helppoa tulla ulkopuolisena kesken kaiken mukaan.
Tiistaina työt loppuivat kolmelta ja koko päivän haaveilin aikaisesta kotiinpääsystä ja ihanista päiväunista. Kun lähdin töistä kohti päiväunia, huomasin että autossa oli kuskin puolen eturengas kulunut taas lähes sileäksi. Uudet ja hyväkuntoiset renkaat olivat olleet käytössä vain muutaman päivän, joten joku oli vialla. Päätin pistäytyä kotimatkan varrella olevassa autokorjaamossa, eihän se voisi olla iso homma, joten pääsisin nopeasti kotiin päiväunille.
Autossa oli aurauskulmat vinossa, mutta kyseisessä korjaamossa ei ollut tarvittavaa laitteistoa sen säätämiseen. Suosittelivat läheistä rengasliikettä, joten lähdin käymään siellä ja toivoin pääseväni puoli viideksi kotiin fiksatun auton kanssa, vihdoinkin niille tarvituille päiväunilleni. Kyseisessä rengasliikkeessä oli jonoa aurauskulmien säätöön ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän, mutta autokorjaamosta sanoivat, ettei autolla uskaltaisi ajaa pitkiä työmatkoja, joten lähdin etsimään seuraavaa liikettä, joka pystyisi säätämään kulmia.
Kaikissa liikkeissä oli pitkät jonot ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän. Kello lähenteli kuutta ja minä olin väsykiukkuinen kun olin menettänyt ihanat päiväuneni tyhmän auton takia. Lopulta löysin liikkeen, joka olisi voinut hoitaa säädön heti keskiviikkona, aurauskumat olivat kuitenkin niin pahasti vinossa, että työntekijä epäili autossa olevan enemmänkin vikaa kun normaalisti kulmat eivät mene niin pahasti vinoon. Autoon tarvitsisi siis säätää kulmat, vaihtaa renkaat, selvittää aurauskulmien vinouden syy ja korjata se. Hinta-arvio oli 500 eurosta ylöspäin.
Voi rapu! (Oh crap on elisaksi oh crab, joka on suomeksi voi rapu.) Auton arvo on alle 400 euroa, joten korjaamisessa ei ollut mitään järkeä. Seuraavaksi kävin viereisessä autoliikkeessä tiedustelemassa vaihtoautojen hintatasoa, huh, ei puhettakaan.
Kun pääsin kotiin kuuden jälkeen, talo oli tyhjä ja huusin sydämeltäni kiukkua pois parin valitun sanan avustamana. Ravut eivät riittäneet tähän. Soitin äidille, koska äiti ymmärtää jotain autoista ja kiukkutilitin kaiken, äiti ihanana äitinä alkoi tutkimaan pk-seudun autotarjontaa ja löysi lähistöltä pienen autokaupan, jolla oli edullisia autoja.
En siis saanut keskiviikkonakaan nukkua päiväunia kun ilta meni autokaupassa, koeajoissa ja turhautumisessa. Halvat autonromut haisivat tupakalta, niistä puuttui taustapeili tai nopeusmittari ei toiminut. Kysyin, löytyisikö jotain vähän parempikuntoisempaa edullista vaihtoautoa ja lopulta asiat järjestyivät! Pitäisi aina luottaa mummun järjen ääneen, asioilla on tapana järjestyä. Vaikka kuinka huonolta näyttäisi, aina ne tapaavat järjestyä lopulta.
Torstai meni uuden auton paperihommien hoitamisessa ja loppuviikkona en jaksanut tehdä mitään järkevää kun piti toipua uuvuttavasta viikosta. Sain minä askarreltua järjestelmä-kontrollifriikin kansion, jossa on kalenteri, vikkokatsaus, koulutavoitteet taulukoituna, vuosikohtaiset tavoitteet ja viikkokohtaiset ruokalistat ja budjetit.
Seuraavalla viikolla oli maanantaista keskiviikkoon koulupäiviä. Torstaina jäin vappuaaton viettoon parin ystävän kanssa, ystävä teki hyvää keittoa ja jäin sinne yöksi. Lauantaina nukuin pitkään koko viikon rasitusta pois ja leivoin kiireellä munkkeja kun oli suunnitelmana mennä siskon kanssa vappupiknikille. Vasta puoli viiden aikaan me lopulta olimme keskustassa, mutta pääsin kuitenkin viettämään ensimmäistä vappuani Kaivopuistossa. Hassua, että ihmiset menevät kylmällä säällä piknikille kun voisi olla sisälläkin syömässä hyvää ruokaa. Mutta oli mukava nähdä vappuperinteitä ja olla siskon kanssa.
Tällä viikolla on ollut ensimmäinen aikuisten oikea työviikko ja olen ollut taas 1-3 vuotiaiden ryhmässä. Ehdin olla kuukauden 3-6 vuotiaiden ryhmässä ikävöimässä tutuksi tulleita pieniä, ja nyt minulla on ikävä isompia lapsia. Onneksi tilat ovat ihan vierekkäin ja välillä ryhmät yhdistetään, pääsen kuitenkin päivittäin näkemään kaikkia lapsia.
Pienten puolella meno on paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa. Lapsia on vähemmän ja ei on yksinkertaisesti ei, sitä ei seuraa jatkokysymykset ja neuvottelut. Olen myös oppinut uusia kieliä! Yhden lapsen kielellä painokas auu-u tarkoittaa ehtottomasti ei, toisen lapsen kielellä traatraataa tarkoittaa rattaita ja raa oravaa. Minä varmaan alan käyttämään tuota auu-u:ta, ei:n opettelu on vieläkin opetteluvaiheessa ja auu-u on vain niin paljon mukavamman kuuloinen kuin jyrkkä ei.
Tällä viikolla oli onneksi vain yksi koulupäivä, muuten viikko on kulunut töiden jälkeen latautuessa kahdesta rankasta viikosta. Perjantaina oli työhöntulotarkastuksen sairaanhoitajan käynti ja tuli esille, että tänä vuonna pitäisi ottaa jäykkäkouristusrokotuksen vahvistusrokotus. Kauhukseni sairaanhoitaja kävi saman tien hakemassa piikin. Toisaalta, ehkä se oli ihan hyvä asia niin en ehtinyt jännittää tulevaa piikkiä. Olin iso tyttö ja annoin pistää ihan kiltisti! Ei mennyt 40 minuuttia minun rauhoitteluun niinkuin silloin viidennellä luokalla.
Eilisen olin kuumeessa ilmesesti rokotuksen sivuvaikutuksena. Onnistuin kuitenkin tekemään särkylääkkeen voimilla kakkupohjan ja täyttämään sen yön yli muhimaan. Tänään pitää enää koristella kakku ja pääsen nauttimaan alakerran ystävien kanssa synttärikakusta! Viimeksi vuonna 2009 oli minun synttärit äitienpäivänä, silloin tehtiin äidin kanssa kakku ja puolet koristeltiin minulle ja puolet äidille. Ajattelin tehdä taas samoin ja lähettää äidille kuvan, että hyvää äitienpäivää sinne 800 kilometrin päähän, minä syön sinun kakkusi ystävien ja työkavereiden kanssa.
Minä menin tyhmänä sanomaan torstaina töissä, että viikonloppuna on kakunteko ja jos sitä jää yli, tuon tähteet maanantaina töihin. Opin, ettei koskaan pidä kertoa etukäteen, jos on ajatellut tuoda herkkuja töihin, koska työkaverit sitten odottavat innolla herkkupäivää ja jos en tuokaan herkkuja, he syövät minut. Tein sitten tosi ison kakun niin sitä jää varmasti yli.
Koulupäiviä on ensi viikolla kaksi ja kesäkuussa kolme, sitten on kesälomaa opinnoista elokuuhun asti! Ehdin löytää rutiinit työelämän kanssa ja sitten saan ihan rauhassa totutella koulurutiineihin kun työrutiinit ovat jo löytyneet. Toivottavasti seuraavat kolme viikkoa sujuvat vähän kevyemmin.
Hyvää äitienpäivää tai mukavaa kevätsunnuntaita teille, ystävät! Täällä on jo paljon valkovuokkoja, ehkä kerään kimpun ja sytytän kynttilän mummille.
15.4 aloin selvittelemään oppisopimusasioita hyvissäajoin syksyä varten, milloin alkaisi iltaopintoina teoriaopetusta. Kesän yli oli tarkoitus tehdä kesätyösopimus ja aloittaa opinnot syksyllä. Helsingin oppisopimustoimisto halusi tehdä asiat tosi vaikeaksi, mutta onneksi iltaopintojen järjestäjällä on oma pieni oppisopimustoimisto, jonka kanssa on helppo ja mukava tehdä yhteistyötä!
17.4 olikin jo oppisopimustoimiston työntekijä käymässä työpaikalla ja kirjoitettiin oppisopimus ja työsopimus. Oho. Iltaopintoja oli alkanut maaliskuussa ja ehdin mukaan siihen ryhmään, joten 1.5 alkoi virallinen oppisopimus! Koulussa aloitin jo seuraavalla viikolla. Olin hurjan iloinen ja innoissani kun asiat vain sattuivat sujumaan niin hyvin, soitin heti työpäivän päätteeksi äidille ja Starttipajalle omalle valmentajalle, oli myös tarkoitus kirjoittaa heti samana iltana teille, ystävät.
Outona luonnonoikkuna kun satun tykkäämään opiskelemisesta, kaivelin heti perjantai-iltana opiskelutarpeita esille ja selailin lukion kehityspsykologian kirjaa ja muistiinpanoja. Löysin psykologian vihkosta jollain tunnilla tekemäni piirroksen Mr. Brainiacista, aivoja tutkivasta professorista, joka tökkii aivoja pitkällä tikulla. :D Piirroksesta tulee selkeästi esille taiteellinen lahjakkuuteni ja huipussaan juokseva mielikuvitukseni! Koko ilta menikin sitten psykologian kirjoihin uppoutuneena kun en malttanut laskea niitä käsistäni.
Lauantaina lähdin käymään keskustassa ostaakseni muistiinpanotarpeita ja kalenterin. Oppisopimusopiskelu on todella pitkälti minun omissa käsissäni ja aikataulussa pysymisestä pitää huolehtia itse, joten järjestelmäfriikkiminä oli innoissaan kaikesta värikoodauksesta, mini post-it lappusista ja järjestelmäkansion askartelusta.
Asiat eivät kuitenkaan menneet ihan suunnitelmien mukaan, vaan matkalla keskustaan autosta puhkesi kuskin puolen eturengas. Rengas oli kulunut lähes sileäksi, mutta ajattelin sen johtuvan puhkeamisesta ja tyhjän renkaan kanssa raahautumisesta pysähdyspaikalle. Sain vaihdettua vararenkaan paikalleen, mutta piti samana päivänä hommata uudet eturenkaat kun olin luvannut auton lainaan ystävälle sunnuntaiksi. Onneksi löysin paikallisen pienyrityksen, josta sain renkaat todella edullisesti.
Sunnuntaina pääsin julkisilla käymään keskustassa, mutta yllättäen siellä hurahtikin muutaman tunnin sijaan koko päivä. Helsinki on aika iso paikka kierrellä etsimässä parhaita askartelutarpeita laatu- ja hintakriittisellä silmällä. Illalla en edes ehtinyt aloittamaan askartelua, siivota tai kirjoittaa niinkuin suunnittelin, vaan piti käydä pikaisesti suihkussa ja pakata kassi seuraavaa koulupäivää varten.
Koulupäivät ovat melko rankkoja, työpäivän jälkeen en ehdi käydä kotona vaan pitää mennä suoraan Hietalahdenrantaan, jossa tunnit pidetään. Työpäivä loppuu neljän - viiden väliin yleensä ja koulua on klo 17.30-20.30, eli päivä on todella pitkä. Eniten se harmittaa kissojen puolesta, prinsessat joutuvat olemaan yksin kotona yli 12 tuntia. Ensimmäinen koulupäivä oli draamakasvatusta ja teimme paljon draamaharjoituksia, eikä luentotyyppistä opiskelua ollut kuin tunti (minulle pettymys). Opintoryhmäni on pieni kymmenen hengen ryhmä, joten tunti oli mukavan rento ja minunkin oli melko helppoa tulla ulkopuolisena kesken kaiken mukaan.
Tiistaina työt loppuivat kolmelta ja koko päivän haaveilin aikaisesta kotiinpääsystä ja ihanista päiväunista. Kun lähdin töistä kohti päiväunia, huomasin että autossa oli kuskin puolen eturengas kulunut taas lähes sileäksi. Uudet ja hyväkuntoiset renkaat olivat olleet käytössä vain muutaman päivän, joten joku oli vialla. Päätin pistäytyä kotimatkan varrella olevassa autokorjaamossa, eihän se voisi olla iso homma, joten pääsisin nopeasti kotiin päiväunille.
Autossa oli aurauskulmat vinossa, mutta kyseisessä korjaamossa ei ollut tarvittavaa laitteistoa sen säätämiseen. Suosittelivat läheistä rengasliikettä, joten lähdin käymään siellä ja toivoin pääseväni puoli viideksi kotiin fiksatun auton kanssa, vihdoinkin niille tarvituille päiväunilleni. Kyseisessä rengasliikkeessä oli jonoa aurauskulmien säätöön ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän, mutta autokorjaamosta sanoivat, ettei autolla uskaltaisi ajaa pitkiä työmatkoja, joten lähdin etsimään seuraavaa liikettä, joka pystyisi säätämään kulmia.
Kaikissa liikkeissä oli pitkät jonot ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän. Kello lähenteli kuutta ja minä olin väsykiukkuinen kun olin menettänyt ihanat päiväuneni tyhmän auton takia. Lopulta löysin liikkeen, joka olisi voinut hoitaa säädön heti keskiviikkona, aurauskumat olivat kuitenkin niin pahasti vinossa, että työntekijä epäili autossa olevan enemmänkin vikaa kun normaalisti kulmat eivät mene niin pahasti vinoon. Autoon tarvitsisi siis säätää kulmat, vaihtaa renkaat, selvittää aurauskulmien vinouden syy ja korjata se. Hinta-arvio oli 500 eurosta ylöspäin.
Voi rapu! (Oh crap on elisaksi oh crab, joka on suomeksi voi rapu.) Auton arvo on alle 400 euroa, joten korjaamisessa ei ollut mitään järkeä. Seuraavaksi kävin viereisessä autoliikkeessä tiedustelemassa vaihtoautojen hintatasoa, huh, ei puhettakaan.
Kun pääsin kotiin kuuden jälkeen, talo oli tyhjä ja huusin sydämeltäni kiukkua pois parin valitun sanan avustamana. Ravut eivät riittäneet tähän. Soitin äidille, koska äiti ymmärtää jotain autoista ja kiukkutilitin kaiken, äiti ihanana äitinä alkoi tutkimaan pk-seudun autotarjontaa ja löysi lähistöltä pienen autokaupan, jolla oli edullisia autoja.
En siis saanut keskiviikkonakaan nukkua päiväunia kun ilta meni autokaupassa, koeajoissa ja turhautumisessa. Halvat autonromut haisivat tupakalta, niistä puuttui taustapeili tai nopeusmittari ei toiminut. Kysyin, löytyisikö jotain vähän parempikuntoisempaa edullista vaihtoautoa ja lopulta asiat järjestyivät! Pitäisi aina luottaa mummun järjen ääneen, asioilla on tapana järjestyä. Vaikka kuinka huonolta näyttäisi, aina ne tapaavat järjestyä lopulta.
Nyt minulla on ihan ikioma söpö pikkupösötti! Se on vuonna 2000 käyttöönotettu pieni punainen tyttöauto (ei peräkoukkua), joten minun typylaumani kasvoi taas yhdellä.
Torstai meni uuden auton paperihommien hoitamisessa ja loppuviikkona en jaksanut tehdä mitään järkevää kun piti toipua uuvuttavasta viikosta. Sain minä askarreltua järjestelmä-kontrollifriikin kansion, jossa on kalenteri, vikkokatsaus, koulutavoitteet taulukoituna, vuosikohtaiset tavoitteet ja viikkokohtaiset ruokalistat ja budjetit.
Seuraavalla viikolla oli maanantaista keskiviikkoon koulupäiviä. Torstaina jäin vappuaaton viettoon parin ystävän kanssa, ystävä teki hyvää keittoa ja jäin sinne yöksi. Lauantaina nukuin pitkään koko viikon rasitusta pois ja leivoin kiireellä munkkeja kun oli suunnitelmana mennä siskon kanssa vappupiknikille. Vasta puoli viiden aikaan me lopulta olimme keskustassa, mutta pääsin kuitenkin viettämään ensimmäistä vappuani Kaivopuistossa. Hassua, että ihmiset menevät kylmällä säällä piknikille kun voisi olla sisälläkin syömässä hyvää ruokaa. Mutta oli mukava nähdä vappuperinteitä ja olla siskon kanssa.
Tällä viikolla on ollut ensimmäinen aikuisten oikea työviikko ja olen ollut taas 1-3 vuotiaiden ryhmässä. Ehdin olla kuukauden 3-6 vuotiaiden ryhmässä ikävöimässä tutuksi tulleita pieniä, ja nyt minulla on ikävä isompia lapsia. Onneksi tilat ovat ihan vierekkäin ja välillä ryhmät yhdistetään, pääsen kuitenkin päivittäin näkemään kaikkia lapsia.
Pienten puolella meno on paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa. Lapsia on vähemmän ja ei on yksinkertaisesti ei, sitä ei seuraa jatkokysymykset ja neuvottelut. Olen myös oppinut uusia kieliä! Yhden lapsen kielellä painokas auu-u tarkoittaa ehtottomasti ei, toisen lapsen kielellä traatraataa tarkoittaa rattaita ja raa oravaa. Minä varmaan alan käyttämään tuota auu-u:ta, ei:n opettelu on vieläkin opetteluvaiheessa ja auu-u on vain niin paljon mukavamman kuuloinen kuin jyrkkä ei.
Tällä viikolla oli onneksi vain yksi koulupäivä, muuten viikko on kulunut töiden jälkeen latautuessa kahdesta rankasta viikosta. Perjantaina oli työhöntulotarkastuksen sairaanhoitajan käynti ja tuli esille, että tänä vuonna pitäisi ottaa jäykkäkouristusrokotuksen vahvistusrokotus. Kauhukseni sairaanhoitaja kävi saman tien hakemassa piikin. Toisaalta, ehkä se oli ihan hyvä asia niin en ehtinyt jännittää tulevaa piikkiä. Olin iso tyttö ja annoin pistää ihan kiltisti! Ei mennyt 40 minuuttia minun rauhoitteluun niinkuin silloin viidennellä luokalla.
Eilisen olin kuumeessa ilmesesti rokotuksen sivuvaikutuksena. Onnistuin kuitenkin tekemään särkylääkkeen voimilla kakkupohjan ja täyttämään sen yön yli muhimaan. Tänään pitää enää koristella kakku ja pääsen nauttimaan alakerran ystävien kanssa synttärikakusta! Viimeksi vuonna 2009 oli minun synttärit äitienpäivänä, silloin tehtiin äidin kanssa kakku ja puolet koristeltiin minulle ja puolet äidille. Ajattelin tehdä taas samoin ja lähettää äidille kuvan, että hyvää äitienpäivää sinne 800 kilometrin päähän, minä syön sinun kakkusi ystävien ja työkavereiden kanssa.
Minä menin tyhmänä sanomaan torstaina töissä, että viikonloppuna on kakunteko ja jos sitä jää yli, tuon tähteet maanantaina töihin. Opin, ettei koskaan pidä kertoa etukäteen, jos on ajatellut tuoda herkkuja töihin, koska työkaverit sitten odottavat innolla herkkupäivää ja jos en tuokaan herkkuja, he syövät minut. Tein sitten tosi ison kakun niin sitä jää varmasti yli.
Koulupäiviä on ensi viikolla kaksi ja kesäkuussa kolme, sitten on kesälomaa opinnoista elokuuhun asti! Ehdin löytää rutiinit työelämän kanssa ja sitten saan ihan rauhassa totutella koulurutiineihin kun työrutiinit ovat jo löytyneet. Toivottavasti seuraavat kolme viikkoa sujuvat vähän kevyemmin.
Hyvää äitienpäivää tai mukavaa kevätsunnuntaita teille, ystävät! Täällä on jo paljon valkovuokkoja, ehkä kerään kimpun ja sytytän kynttilän mummille.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Hymyä ja energiaa
Hei ystävät! Edellisen kirjoituksen jälkeen olen ollut todella energinen ja iloinen, tuntuu ettei tämä energia lopu ollenkaan. Kummallista, mitä minun pitäisi tehdä kaikella tällä jaksamisella? Tämä on niin kovin uutta minulle.
Asunnon ikkunalaudoille ei mahdu kissaa, mutta Fanni löysi keinon asettua ikkunamaisemien katseluun! Välillä meinaa tasapaino pettää kun sohvassa ei ole kunnollista selkänojaa, pelkkiä upottavia tyynyjä. Selma ei viitsi edes yrittää (liian painava, mutta sitähän ei saa sanoa ääneen), mutta on löytänyt paikan, jonka ohi mami kävelee monta kertaa päivässä, joten sillä paikalla kannattaa katsoa kauniisti niin mami ei voi kulkea ohi pysähtymättä pienelle hellittelyhetkelle.
Keskiviikkona käytiin siskon kanssa mummolla, siellä oli alkupalat, kolmea eri pääruokaa, salaattia ja montaa eri jälkiruokaakin tarjolla. Maha meinasi haljeta ja lopuksi mummo tuntui pakkaavan ainakin puolet jääkaapistaan meille mukaan ruoantähteiden lisäksi. Oli muutenkin ihana käydä mummolla, vaikkei kunnolla yhteistä kieltä löydykään. Sisko toimi tulkkina! Ja minä saan motivaatiota yrittää opiskella vietnamia, luulen että se muistuisi helposti ja nopeasti mieleen, jos vain löytäisin mistä opiskella kieltä. Tällä hetkellä minulla on kaksi kännykkäsovellusta, mutta kännykän netti ei oikein toimi täällä "maaseudulla," joten sovellusten käyttö on melko vähäistä. Väestörekisterin mukaan minun äidinkieli on vietnam, vaikken sitä ole lähes kahteenkymmeneen vuoteen enää osannut.
Tein viimeviikolla sitten kaksi kahdeksan tunnin työpäivää kun muistin vuoroni väärin ja menin keskiviikkona tuntia liian aikaisin töihin. Työnantajakaan ei sitä hoksannut, minä tajusin vasta kun olin lähdössä töistä ja varmistin työvuorolistasta seuraavan päivän yhdeksältä alkavan työvuoroni, joka olisikin ollut sinä päivänä. Vuoroja ei voinut enää vaihtaa kun minua tarvittiin seuraavana päivänä listan mukaisina tunteina, joten tiedossa on kaksi kuuden tunnin työpäivää!
Pitkät päivät sujuivat mukavasti, töissä aika kuluu muutenkin huomaamatta kun lasten kanssa on joka hetki jotain tekemistä. Minusta tuntuu, että saan töistä paljon enemmän energiaa kuin sitä menee töihin. Hyvä mieli ja energisyys jatkuu iltaan saakka, enkä ole katsonut Netflixiä moneen päivään kun on ollut niin paljon tekemistä!
Lauantaina oli tosi lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä. Mikä olisi mukavampi tapa viettää kaunista vapaapäivää kun olla autopuuhissa koko päivä? Laitoin hyvää musiikkia soimaan ja istuin auton viereen nyppimään nastoja pois talvirenkaista. Takarenkailla kun ajaa vielä yhden kesän, mutta talveksi niistä ei enää ole. En tiedä, saako tuolla taloudellisesti säästettyä mitään, mutta yleensä kaikessa käytän tavaran mieluummin kunnolla loppuun kuin melkein loppuun. Uskon, että se on edes vähän ekologisempaa. (Tänään mietin pitkään, raskinko heittää reikäisen paidan roskiin vai en.)
Sen jälkeen piti vaihtaa eturenkaat kesärenkaisiin, mutta pultit oli niin tiukassa, etten saanut itse niitä auki. Lähdin lähimmälle huoltoasemalle, mutta löysin sattumalta paikallisen pienen autokorjaamon, jossa kävin pyytämässä apua. En halunnut muuta kuin pulttien löystämistä, koska halusin itse opetella vaihtamaan renkaat, olin varautunut keski-ikäisten autokorjaajamiesten ennakkoluuloihin nuorta automekaniikasta kiinnostunutta tytönhupakkoa kohtaan, mutta he olivat todella mukavia! Vähän naurahtivat sille, että äiti on viime vuonna kiristänyt pultit niin tiukalle, etten saanut niitä itse auki.
Loput sujui minulta ihan itse! Jonkun olisi pitänyt olla tallentamassa ilmeideni kirjo kun renkaiden vaihtaminen onnistui, olin minä monesti nähnyt kun äiti on vaihtanut renkaita ja tiesin, että se olisi yksinkertainen ja helppo homma, mutta on se aina iloa ja riemua kun onnistuu jossain uudessa asiassa. Sen jälkeen siivosin auton kunnolla, imuroin ja kopistelin matotkin. Laitoin myös keskuslukituksen sulakkeen paikoilleen, senkin ihan itse!
Sunnuntaina käytiin toisen kämppiksen kanssa lemmikkimessuilla ja puputtikuumeeni yltyi entisestään. Messuilla oli hiiiirmuisen paljon puputteja, monen rotuisia ja kokoisia. Oli jättiläispupujakin, en muista oikeaa rotua, mutta ne olivat lähes kuusikiloisia! Selmaa painavampia, miten se on mahdollista? Kyselin myös sijaiskodiksi alkamisesta, haluaisin ryhtyä sijaismamiksi tiineille löytökissamammoille, kun minulla on kokemusta niistä, synnytyksestä ja vauvojen hoitamisesta. Jos alkaisin sijaiskodiksi, minun pitäisi jäädä asumaan tähän asuntoon ja pitää auto, mutta se onkin asia pohdittavaksi ihan omassa blogimerkinnässään.
Nyt asetun rentoutumaan iltateen äärelle, että olisin aamulla virkeä. Aamuheräämiset tuntuvat aina vaikeilta, sängystä nouseminen on se vaikein hetki. Onneksi on niin ihana työpaikka, että motivaatiota riittää aikaisinakin aamuina!
Toivottavasti tekin vietätte iloista ja energistä päivää tänään, ystävät.
Asunnon ikkunalaudoille ei mahdu kissaa, mutta Fanni löysi keinon asettua ikkunamaisemien katseluun! Välillä meinaa tasapaino pettää kun sohvassa ei ole kunnollista selkänojaa, pelkkiä upottavia tyynyjä. Selma ei viitsi edes yrittää (liian painava, mutta sitähän ei saa sanoa ääneen), mutta on löytänyt paikan, jonka ohi mami kävelee monta kertaa päivässä, joten sillä paikalla kannattaa katsoa kauniisti niin mami ei voi kulkea ohi pysähtymättä pienelle hellittelyhetkelle.
Keskiviikkona käytiin siskon kanssa mummolla, siellä oli alkupalat, kolmea eri pääruokaa, salaattia ja montaa eri jälkiruokaakin tarjolla. Maha meinasi haljeta ja lopuksi mummo tuntui pakkaavan ainakin puolet jääkaapistaan meille mukaan ruoantähteiden lisäksi. Oli muutenkin ihana käydä mummolla, vaikkei kunnolla yhteistä kieltä löydykään. Sisko toimi tulkkina! Ja minä saan motivaatiota yrittää opiskella vietnamia, luulen että se muistuisi helposti ja nopeasti mieleen, jos vain löytäisin mistä opiskella kieltä. Tällä hetkellä minulla on kaksi kännykkäsovellusta, mutta kännykän netti ei oikein toimi täällä "maaseudulla," joten sovellusten käyttö on melko vähäistä. Väestörekisterin mukaan minun äidinkieli on vietnam, vaikken sitä ole lähes kahteenkymmeneen vuoteen enää osannut.
Tein viimeviikolla sitten kaksi kahdeksan tunnin työpäivää kun muistin vuoroni väärin ja menin keskiviikkona tuntia liian aikaisin töihin. Työnantajakaan ei sitä hoksannut, minä tajusin vasta kun olin lähdössä töistä ja varmistin työvuorolistasta seuraavan päivän yhdeksältä alkavan työvuoroni, joka olisikin ollut sinä päivänä. Vuoroja ei voinut enää vaihtaa kun minua tarvittiin seuraavana päivänä listan mukaisina tunteina, joten tiedossa on kaksi kuuden tunnin työpäivää!
Pitkät päivät sujuivat mukavasti, töissä aika kuluu muutenkin huomaamatta kun lasten kanssa on joka hetki jotain tekemistä. Minusta tuntuu, että saan töistä paljon enemmän energiaa kuin sitä menee töihin. Hyvä mieli ja energisyys jatkuu iltaan saakka, enkä ole katsonut Netflixiä moneen päivään kun on ollut niin paljon tekemistä!
Minun ensimmäinen oikea työvuorolista! 4.5 alkaa ihan oikea työsopimus ja oikeat työajat, minun ihan oma ihan oikea, oikeasti aikuisten ihmisten työpaikka konkretisoituu hetki hetkeltä. Olen minä ollut henkilökohtaisena avustajana, mutta siinä oli niin erilainen asetelma ja työ"vuorotkin" sovittiin edellisenä päivänä niin, että tulen kun olen herännyt tai käynyt omilla asioillani. Avustettava oli enemmän kaveri kuin työnantaja, mutta nyt minulla on ihan oikea työpaikka, jee!
Löysin viikko sitten vihdoinkin työkengät, töissä lapsetkin alkoivat jo huomioimaan sen, ettei minulla ollut tossuja. Yksi lapsi oli sitä mieltä, että minun pitäisi ostaa oranssit tossut. Minä olen ollut niin nirso työkenkien kanssa, että olin jo moneen kertaan kiertänyt monet kauppakeskukset, ja lopulta löysin nämä, joista työkaverin mielestä pitäisi ainakin yksi valkoinen sydän värittää punaiseksi. Ajatus on melko vastustamaton, mutta onneksi käteen ei ole sattunut punaista tussia ainakaan vielä.
Lauantaina oli tosi lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä. Mikä olisi mukavampi tapa viettää kaunista vapaapäivää kun olla autopuuhissa koko päivä? Laitoin hyvää musiikkia soimaan ja istuin auton viereen nyppimään nastoja pois talvirenkaista. Takarenkailla kun ajaa vielä yhden kesän, mutta talveksi niistä ei enää ole. En tiedä, saako tuolla taloudellisesti säästettyä mitään, mutta yleensä kaikessa käytän tavaran mieluummin kunnolla loppuun kuin melkein loppuun. Uskon, että se on edes vähän ekologisempaa. (Tänään mietin pitkään, raskinko heittää reikäisen paidan roskiin vai en.)
Sen jälkeen piti vaihtaa eturenkaat kesärenkaisiin, mutta pultit oli niin tiukassa, etten saanut itse niitä auki. Lähdin lähimmälle huoltoasemalle, mutta löysin sattumalta paikallisen pienen autokorjaamon, jossa kävin pyytämässä apua. En halunnut muuta kuin pulttien löystämistä, koska halusin itse opetella vaihtamaan renkaat, olin varautunut keski-ikäisten autokorjaajamiesten ennakkoluuloihin nuorta automekaniikasta kiinnostunutta tytönhupakkoa kohtaan, mutta he olivat todella mukavia! Vähän naurahtivat sille, että äiti on viime vuonna kiristänyt pultit niin tiukalle, etten saanut niitä itse auki.
Loput sujui minulta ihan itse! Jonkun olisi pitänyt olla tallentamassa ilmeideni kirjo kun renkaiden vaihtaminen onnistui, olin minä monesti nähnyt kun äiti on vaihtanut renkaita ja tiesin, että se olisi yksinkertainen ja helppo homma, mutta on se aina iloa ja riemua kun onnistuu jossain uudessa asiassa. Sen jälkeen siivosin auton kunnolla, imuroin ja kopistelin matotkin. Laitoin myös keskuslukituksen sulakkeen paikoilleen, senkin ihan itse!
Sunnuntaina käytiin toisen kämppiksen kanssa lemmikkimessuilla ja puputtikuumeeni yltyi entisestään. Messuilla oli hiiiirmuisen paljon puputteja, monen rotuisia ja kokoisia. Oli jättiläispupujakin, en muista oikeaa rotua, mutta ne olivat lähes kuusikiloisia! Selmaa painavampia, miten se on mahdollista? Kyselin myös sijaiskodiksi alkamisesta, haluaisin ryhtyä sijaismamiksi tiineille löytökissamammoille, kun minulla on kokemusta niistä, synnytyksestä ja vauvojen hoitamisesta. Jos alkaisin sijaiskodiksi, minun pitäisi jäädä asumaan tähän asuntoon ja pitää auto, mutta se onkin asia pohdittavaksi ihan omassa blogimerkinnässään.
Ystävä teki alakerrassa viimeviikolla hyväntuoksuisia uunijuureksia, joten minäkin inspiroiduin kokeilemaan. Selailin netistä useita reseptejä ja pääsin perille maustamisen perusajatuksesta, joten minä kokeilin, mitä saan aikaiseksi sotkemalla lempiaineksiani. Lopputulos oli yksi parhaista makuelämyksistäni! Ainoa vika oli balsamiviinietikan karamelisoituminen uunissa, seuraavalla kerralla korvaan sen yhden limen mehulla. Ruoasta tuli kuitenkin niin hyvää, että jaan keittiökokeiluni lopputuloksen, jos joku teistä vaikka päätyisi kokeilemaan sitä! (Suosittelen.)
Uuniherkku
3 perunaa
3 punajuurta (ei säilöttyjä!)
3 porkkanaa
1 pieni bataatti
1 iso punasipuli
1 kokonainen valkosipuli
1rkl ruokaöljyä
1rkl balsamiviinietikkaa (tai jos et tykkää makeudesta ruoassa, yhden limen mehu)
suolaa
pippuria
rosmariinia
(2 tipunkinttua/kanankoipea)
Pilko juurekset suunnilleen saman kokoisiksi kuutioiksi. Porkkanat ja bataatit kannattaa jättää noin kaksi kertaa muiden kuutioiden kokoisiksi, koska ne kypsyvät muita juureksia nopeammin ja kypsyvät muuten ylikypsiksi. Punasipuli pilkotaan neljään tai kuuteen lohkoon ja valkosipulin kynnet kokonaisina.
Laita kaikki kasvikset kulhoon, lisää loput ainekset ja sekoita niin, että jokainen kasvispala on saanut vähän mausteita, öljyä ja balsamiviinietikkaa tai limeä. Levitä leivinpaperilla peitetyn uunipellin päälle niin, ettei kasvispalasia ole päällekäin. Jos haluat lisäksi kanankoipia, pyöräyttele ne kulhossa, jossa maustoit kasvikset, kulhoon jääneissä mausteissa ja lisää pellille.
Paista 200 asteessa 1 tunti. Varoitus! Koko asunto alkaa tuoksua vastustamattomasti rosmariinilta ja valkosipulilta ja saatat polttaa suusi kun kiirehdit ensimmäisen suupalan suuhusi suoraan uunista. (Valkosipulinkynsiä ei ole tarkoitettu syötäväksi, pelkästään antamaan makua. Jos haluat, voit myös hienontaa muutaman valkosipulinkynnen ja sekoittaa ne ruokaan. Kokonaiset kynnet ovat vain laiskan ihmisen oikopolku.)
Nyt asetun rentoutumaan iltateen äärelle, että olisin aamulla virkeä. Aamuheräämiset tuntuvat aina vaikeilta, sängystä nouseminen on se vaikein hetki. Onneksi on niin ihana työpaikka, että motivaatiota riittää aikaisinakin aamuina!
Toivottavasti tekin vietätte iloista ja energistä päivää tänään, ystävät.
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Typerä, typerä perfektionisti
Olen taas vanhaan tuttuun tapaani ajatellut, ettei minulla ole mitään erityisen ihmeellistä sanottavaa, joten en kirjoita ollenkaan. On helpompaa hahmottaa kirjoittaminen (oikeastaan kaikki) suorittamisena, joten jos tiedossa ei ole mitään erityisen mullistavaa tekstiä, ei sitä kannata edes yrittää aloittaa. Tänään kuitenkin ajattelin, kuinka varaan joka ilta ainakin tunnin, mielellään kaksi, iltarutiineihin, rentoutumiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, joten pitäisi minun pystyä myös varaamaan aikaa huoltaa itseäni psyykkisesti. Minä pidän huolta psyykkisestä hyvinvoinnistani kirjoittamalla, joten hyi perfektionisti, jätä minut rauhaan ja anna minun nauttia kirjoittamisesta!
Minun oli tarkoitus asettua tänään kirjoittamaan ja kirjoittaa kuluneista kahdesta viikosta ajan kanssa, mutta jäin pari tuntia sitten pyykkejä hakiessani alakertaan suustani kiinni ja päädyin juttelemaan ystävien kanssa pitkäksi aikaa. Se oli mukavaa, minun pitäisi käydä alakerrassa useammin olemassa sosiaalinen. Minulla vain on vieläkin pelko (tieto) siitä, ettei seurani ole kovin hyvää ja ihmiset eivät viihdy kanssani, mutta eivät kehtaa sanoa sitä, joten säästän kanssaihmisiä vetäytymällä omaan seuraani. Ehkä minä vielä joskus opin uskaltamaan uskomaan itseeni ja siihen, että tällainenkin pieni ja outo otus ansaitsee sosiaalista kanssakäymistä elämäänsä.
Mutta tämän parin tunnin jutustelun seurauksena minua kauhistuttaa tulevat lyhyet unet ja aamuväsy, (tosin minua tuntuu väsyttävän aamulla aina, olin minä sitten nukkunut kuusi tai yksitoista tuntia), joten yritän päästä ajoissa nukkumaan ja kirjoittaa lyhyesti.
Minulla oli viime keskiviikkona ensimmäinen terapiakäynti, eikä se ollut kovin kivaa. En edes koe tällä hetkellä tarvetta tiiviiseen, säännölliseen terapiaan, mutta hoitotaho haluaa käynnit kerran kahteen viikkoon. Haluaisin myös pystyä käymään töissä ilman, että terapiakäynnit vaikuttaisivat kovin paljoa työpäivääni. Sain 08.15 ajan, eli olisin töistä vain puoli tuntia myöhässä, mutta terapeutti olikin itse myöhässä ja minun tuleva myöhästyminen vain pidentyi minuutti minuutilta ja kiristi hermojani.
Varmasti tuo terapeutin myöhästyminen ja siitä johtuva hermostuminen vaikuttivat asiaan, mutta minusta vain tuntuu, ettei kemiat kohtaa terapeutin kanssa, enkä pysty ollenkaan puhumaan avoimesti hänelle. Vastailin lyhyesti ja vilkuilin jatkuvaan kelloa, vaikka siinä tilanteessakin tiedostin sen, että oman läsnäoloni takia terapeutti kirjaisi koneelle minun olevan huono vuorovaikutuksessa ja hoitovastainen.
Oli myös puhetta siitä, kuinka pari vanhaa traumakokemusta lapsuudesta aiheuttaa vielä tänäänkin paniikkikohtauksia tietyissä tilanteissa. Hän kyseli sitten noista paniikkikohtauksista ja kun minulla ei niihin liity takaumia, joista havahdun takaisin nykyhetkeen, hän totesi "ei sinulla mitään posttraumaattisen stressin oireita ole, joten ei tuo mikään trauma ole, ikävä muisto vain." Mutta aiemmissa hoitopaikoissa on aina puhuttu traumakokemuksista ja thl:n nettisivuilla trauma määritellään uhkaavaksi tilanteeksi, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita.
Jotenkin kaiken tuon ja ihan vain ihmisfiiliksen takia en haluaisi ollenkaan käydä siellä enkä varsinkaan puhua asioistani. En osaa selittää sitä, mutta joskus ei vain kemiat kohtaa ihmisen kanssa, eikä se tarkoita että toinen osapuoli (terapeutti tässä tilanteessa) olisi millään tapaa huono ihminen, minä vain en koe häntä ihmiseksi, jolle voisin kertoa avoimesti asioistani.
Kuopiossa olen terapeutin kanssa jutellut tämänlaisesta mahdollisuudesta uuden terapeutin kanssa ja siitä, ettei tällaisesta terapiasuhteesta ole hyötyä kummallekaan meistä. Minun pitäisi pystyä sanomaan asiasta, koska tällaisesta terapiasta ei ole minulle ollenkaan hyötyä, eikä kokemukseni tarkoita, että terapeutissa tai hänen työssään olisi mitään vikaa. Minä en vain pysty. Minä pystyn hädin tuskin kokemaan mitään negatiivisia tunteita muita kuin itseäni kohtaan, joten miten minun pitäisi pystyä mainitsemaan epämukavuuteni tietyn ihmisen kanssa ääneen?
Olisi niin paljon helpompaa vain perua terapiakäynnit jonkun "hyvän" tekosyyn varjolla mahdollisimman usein.
Tuolloin keskiviikkona ärtynyt mieleni kuitenkin parani heti kun pääsin töihin! Ihmeellinen vaikutus hyvällä, mukavalla ja oikealla työpaikalla ja työyhteisöllä.
Torstaina selvisin verikokeista lähes kunnialla! Kerroin hoitajalle heti alkuun pelkääväni ja pyörtyväni helposti neulatilanteissa. Hoitaja oli todella mukava, pääsin toiseen huoneeseen, jossa pystyin makaamaan pedillä, ettei pyörryttäisi. Se pieni hetki kun hoitaja puhdisti kyynärtaivetta ja valmisteli piikittämistä, oli pahin, mutta pystyin nousemaan seisomaan ilman heikotusta lähes heti verikokeen jälkeen, jee!
Sunnuntai-iltana kävin isän luona, eikä isä puhunut minulle muuta kuin "moi, miten voit" koko käyntini aikana, joten ilta meni ahdistuksen kanssa painiskellessa. Ajatukset menivät heti siihen, kuinka huono ihminen minun oikein pitää olla, kun en kelpaa edes omalle isälleni. Ahdistuksessa on ehkä pahinta se kesto, ahdistuksesta toipumiseen menee (ainakin minulla) aina koko loppupäivä. Illalla kuitenkin ajattelin, onneksi pääsen ylihuomenna töihin. En voi tarpeeksi sanoa, kuinka oikealta tuo työpaikka tuntuu minulle!
Tänään katsoin työpaikan ilmoitustaululta listaa, jolla näkyy kaikki työntekijät, ei siis opiskelijoita tai työkokeilijoita, ja minut oli jo kirjattu listalle! Työpaikka on siis varma ja minulle on jo luotettu paljon vastuuta. Huomenna on ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä.
Töiden jälkeen menen siskon kanssa käymään mummon luona. Huomenna siis tiedossa täysi vatsa ja varmaan kassillinen ruokaa pakattuna mukaan.
Ystävät, minä olen melko onnellinen. Toivottavasti tekin olette!
Minun oli tarkoitus asettua tänään kirjoittamaan ja kirjoittaa kuluneista kahdesta viikosta ajan kanssa, mutta jäin pari tuntia sitten pyykkejä hakiessani alakertaan suustani kiinni ja päädyin juttelemaan ystävien kanssa pitkäksi aikaa. Se oli mukavaa, minun pitäisi käydä alakerrassa useammin olemassa sosiaalinen. Minulla vain on vieläkin pelko (tieto) siitä, ettei seurani ole kovin hyvää ja ihmiset eivät viihdy kanssani, mutta eivät kehtaa sanoa sitä, joten säästän kanssaihmisiä vetäytymällä omaan seuraani. Ehkä minä vielä joskus opin uskaltamaan uskomaan itseeni ja siihen, että tällainenkin pieni ja outo otus ansaitsee sosiaalista kanssakäymistä elämäänsä.
Mutta tämän parin tunnin jutustelun seurauksena minua kauhistuttaa tulevat lyhyet unet ja aamuväsy, (tosin minua tuntuu väsyttävän aamulla aina, olin minä sitten nukkunut kuusi tai yksitoista tuntia), joten yritän päästä ajoissa nukkumaan ja kirjoittaa lyhyesti.
Minulla oli viime keskiviikkona ensimmäinen terapiakäynti, eikä se ollut kovin kivaa. En edes koe tällä hetkellä tarvetta tiiviiseen, säännölliseen terapiaan, mutta hoitotaho haluaa käynnit kerran kahteen viikkoon. Haluaisin myös pystyä käymään töissä ilman, että terapiakäynnit vaikuttaisivat kovin paljoa työpäivääni. Sain 08.15 ajan, eli olisin töistä vain puoli tuntia myöhässä, mutta terapeutti olikin itse myöhässä ja minun tuleva myöhästyminen vain pidentyi minuutti minuutilta ja kiristi hermojani.
Varmasti tuo terapeutin myöhästyminen ja siitä johtuva hermostuminen vaikuttivat asiaan, mutta minusta vain tuntuu, ettei kemiat kohtaa terapeutin kanssa, enkä pysty ollenkaan puhumaan avoimesti hänelle. Vastailin lyhyesti ja vilkuilin jatkuvaan kelloa, vaikka siinä tilanteessakin tiedostin sen, että oman läsnäoloni takia terapeutti kirjaisi koneelle minun olevan huono vuorovaikutuksessa ja hoitovastainen.
Oli myös puhetta siitä, kuinka pari vanhaa traumakokemusta lapsuudesta aiheuttaa vielä tänäänkin paniikkikohtauksia tietyissä tilanteissa. Hän kyseli sitten noista paniikkikohtauksista ja kun minulla ei niihin liity takaumia, joista havahdun takaisin nykyhetkeen, hän totesi "ei sinulla mitään posttraumaattisen stressin oireita ole, joten ei tuo mikään trauma ole, ikävä muisto vain." Mutta aiemmissa hoitopaikoissa on aina puhuttu traumakokemuksista ja thl:n nettisivuilla trauma määritellään uhkaavaksi tilanteeksi, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita.
Jotenkin kaiken tuon ja ihan vain ihmisfiiliksen takia en haluaisi ollenkaan käydä siellä enkä varsinkaan puhua asioistani. En osaa selittää sitä, mutta joskus ei vain kemiat kohtaa ihmisen kanssa, eikä se tarkoita että toinen osapuoli (terapeutti tässä tilanteessa) olisi millään tapaa huono ihminen, minä vain en koe häntä ihmiseksi, jolle voisin kertoa avoimesti asioistani.
Kuopiossa olen terapeutin kanssa jutellut tämänlaisesta mahdollisuudesta uuden terapeutin kanssa ja siitä, ettei tällaisesta terapiasuhteesta ole hyötyä kummallekaan meistä. Minun pitäisi pystyä sanomaan asiasta, koska tällaisesta terapiasta ei ole minulle ollenkaan hyötyä, eikä kokemukseni tarkoita, että terapeutissa tai hänen työssään olisi mitään vikaa. Minä en vain pysty. Minä pystyn hädin tuskin kokemaan mitään negatiivisia tunteita muita kuin itseäni kohtaan, joten miten minun pitäisi pystyä mainitsemaan epämukavuuteni tietyn ihmisen kanssa ääneen?
Olisi niin paljon helpompaa vain perua terapiakäynnit jonkun "hyvän" tekosyyn varjolla mahdollisimman usein.
Tuolloin keskiviikkona ärtynyt mieleni kuitenkin parani heti kun pääsin töihin! Ihmeellinen vaikutus hyvällä, mukavalla ja oikealla työpaikalla ja työyhteisöllä.
Torstaina selvisin verikokeista lähes kunnialla! Kerroin hoitajalle heti alkuun pelkääväni ja pyörtyväni helposti neulatilanteissa. Hoitaja oli todella mukava, pääsin toiseen huoneeseen, jossa pystyin makaamaan pedillä, ettei pyörryttäisi. Se pieni hetki kun hoitaja puhdisti kyynärtaivetta ja valmisteli piikittämistä, oli pahin, mutta pystyin nousemaan seisomaan ilman heikotusta lähes heti verikokeen jälkeen, jee!
Sunnuntai-iltana kävin isän luona, eikä isä puhunut minulle muuta kuin "moi, miten voit" koko käyntini aikana, joten ilta meni ahdistuksen kanssa painiskellessa. Ajatukset menivät heti siihen, kuinka huono ihminen minun oikein pitää olla, kun en kelpaa edes omalle isälleni. Ahdistuksessa on ehkä pahinta se kesto, ahdistuksesta toipumiseen menee (ainakin minulla) aina koko loppupäivä. Illalla kuitenkin ajattelin, onneksi pääsen ylihuomenna töihin. En voi tarpeeksi sanoa, kuinka oikealta tuo työpaikka tuntuu minulle!
Tänään katsoin työpaikan ilmoitustaululta listaa, jolla näkyy kaikki työntekijät, ei siis opiskelijoita tai työkokeilijoita, ja minut oli jo kirjattu listalle! Työpaikka on siis varma ja minulle on jo luotettu paljon vastuuta. Huomenna on ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä.
Töiden jälkeen menen siskon kanssa käymään mummon luona. Huomenna siis tiedossa täysi vatsa ja varmaan kassillinen ruokaa pakattuna mukaan.
Ystävät, minä olen melko onnellinen. Toivottavasti tekin olette!
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Bradams!
Eilen sain vanhemmilta sisaruksilta aikaisen synttärilahjan, lipun Bryan Adamsin keikalle! Käytiin siellä yhden siskon kanssa, pääsin nukkumaan puolen yön jälkeen ja aamuherätys oli 06.15. Onneksi päiväkodissa oli aamupalaksi riisipuuroa, se oli hyvä motivaattori nousta ja ehtiä töihin vähän etuajassa.
Keikka oli tosi tärkeä minulle, Bryan Adamsin musiikki merkitsee minulle todella paljon. Siinä missä muut yläkoululaiset googlailivat ehkä "Channing Tatum abs", minun hakusanojani olivat "Bryan Adams smile" ja "Bryan Adams teeth", koska Adamsin hampaat ovat täydellisimmät, jotka olen koskaan nähnyt (ihan tosissaan, olin suuri ja todennäköisesti myös ainoa Bryan Adamsin hammasfani) ja hänen hymynsä on varmaan vilpittömin, aidoin ja onnellisuutta säteilevin asia, jonka olen koskaan nähnyt.
Bryan Adams ja hänen musiikkinsa on aina edustanut minulle onnellisuutta ja elämän iloa, -halua ja -janoa. Monien biisien sanat ovat, ainakin minun toisinaan ylitulkitsevasta näkökulmastani, syvällisiä ja kertovat vilpittömyydestä, rehellisyydestä, aitoudesta, hyvyydestä ja elämänilosta.
Erityisesti kappale Open road ja sen musiikkivideo on ollut tärkeä osa minun kuntoutumistani. Uskalsinhan minä lopulta vuosien harkinnan jälkeen ottaa aiheesta tatuoinninkin, vaikka Fanni yrittääkin muuttaa sitä kissamaisemmaksi. (Life is an open road.) Jotenkin, erityisesti musiikkivideon huomioiden, kappale välittää minulle viestiä, mihin ikinä kaikki elämän voimat yrittävätkään minua työntää, minä olen oman elämäni ratin takana. Minä käännän rattia, joten minulla on valta valita, mihin menen elämässäni ja miten sen näen.
Elämä on pitkään kuljettanut minua surkeudessa ja minä olen mennyt mukana. Musiikkivideon vertauskuvan mukaan, minä olen ollut automeren keskellä jumittuneena ruuhkaan, madellut hitaasti värittömässä maailmassa virran mukana. Mutta lopulta minä nousin ylös, minä siirsin autoja ja tietä ja raivasin itselleni oman tieni. Minä raivasin itselleni oman tien, jonka minä vien ilon ja elämänhalun värittämään tulevaisuuteeni.
Life is an open road,
it's the best story never told
it's an endless sky
it's the deepest sea
Life is an open road to me
I got the headlights to
guide me through the night
Mahdottomaltakin tuntuvat asiat muuttuvat mahdollisiksi sillä hetkellä kun minä itse päätän suuntani. Kun minä kerään rohkeuteni raivata tien, painaa kaasua ja kääntää rattia sinne mihin minä haluan. Minä en ole pieni ihminen, jota elämä saa kuljettaa minne ikinä haluaakaan, minä päätän oman suuntani. Joskus tulee pimeää ja pimeä ahdistaa, mutta minä kannan omaa valoani, joka auttaa minut pimeän läpi.
Muutenkin mielestäni pelkkä Bryan Adamsin ääni on niin täynnä elämäniloa, ettei hänen musiikkiaan voi kuunnella vain sanoina, melodiana ja rytminä. Se ei ole pelkkiä ääniaaltoja, jotka kulkevat aivoihin ja kuulostavat ihan kivoilta, se on puhdasta, aitoa ja vilpitöntä onnea. Kuka pystyy purkittamaan sitä? Ilmeisesti Bryan Adams. (Rauhoitu kuuntelemaan keskittyneenä biisi Here I am (end title) ja sano sen jälkeen, ettet tuntenut lämmittävää onnen tunnetta rintakehässäsi.)
Keikalla näin, kuinka Bryan Adams säteili vilpitöntä elämäniloaan niin kirkkaasti, että se valaisi jopa yhden synkänsävyisen sielun minunkin sisälläni. Se oli upea kokemus ja muistutti minulle, mitä ihmeitä oikea, hyvä ja aito musiikki voikaan tehdä. Se muistutti minua omista arvoistani ja omasta elämänasenteestani.
Kun vain muistaisin huonoina päivinä laittaa Bradams soittolistan soimaan, asettuisin mukavasti sohvalle ja keskittyisin kuuntelemaan. Mutta on niin helppoa laittaa melankolinen musiikki soimaan ja kaivautua entistä syvemmälle pahaan oloon. Minä opettelen, minä yritän tallettaa eilisen illan pieneen rasiaan, lukita sen ja työntää sen niin syvälle sydämeeni, ettei se pääse karkaamaan sieltä. Minä haluan pitää tämän tunteen mielessäni ja kaivaa sen esiin silloinkin, kun se ei ole luonnollisesti esillä.
Tämä teksti ei tainnut nyt olla millään tapaa järkevä. Ehkä jos sinua kiinnostaisi minun näkemykseni Bryan Adamsin musiikista, mutta tänään minä taisin kirjoittaa enemmän itselleni. Minun päässäni on pyörinyt sekava onnellisuus ja kiitollisuus Bryan Adamsin musiikkia kohtaan ja nyt se on kirjainyhdistelminä bittiavaruudessa. Se on selkeämpää kuin sekamelska päässä.
Yritin ottaa keikalta kuvia, mutta Bryan Adams oli lähes koko ajan valokeilassa ja kaikki kuvat olivat ylivalottuneita. En siis saanut omaa kuvaani täydellisistä hampaista, pitää yrittää epätoivoisesti googlailla, vaikkei se oikein tuota tulosta. Merkinnän ensimmäinen kuva on otettu isolta screeniltä, sitä kautta sain pari hyvää kuvaa. Lopuksi ainoa melkein onnistunut kuva keikalta, artistin takaraivo.
Ystävät, jos teillä sattuu joskus olemaan tylsää, kuunnelkaa Bryan Adamsia. Se saattaa muuttaa elämänne.
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Onko ihan pakko?
Paha olo pyörii mielessä. Se houkuttelee, laulaa vietteleviä kutsuriimejä ja lupailee niin paljon.
Minä tunnen pahan olon ja sen ympärillä pyörivän elämän. Se on tuttua elämää ja kaikessa tuttuudessaan niin kovin turvallista, kotoisaa. Minulla olisi valmiina hyvä soittolista loputtoman melankolisia biisejä, tahtoisin laittaa sen soimaan ja kaivautua syvälle ikiomaan pahaan oloni, käpertyä sinne ja heijata itseni uneen.
Minä olen elänyt pahan olon kanssa niin kauan kuin muistan, joten oikean elämän ajatteleminen on vierasta ja pelottavaa. Minä olen tottunut elämään pahan olon kanssa, sietämään sitä ja sinnittelemään päivästä toiseen. Hyvä olo saattaisi olla paljon parempaa, jotain aivan uutta, mutta minä en tunne sitä. En tiedä, millainen huominen tulee olemaan.
Epävarmuudessa eläminen on pelottavaa. Liian epävarmaa. Jos kaivautuisin takaisin pahaan oloon, tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan pahoja. Se ei olisi mukavaa eikä miellyttävää, mutta ainakin minä tietäisin sen. Epämukavuus olisi niin paljon turvallisempaa kuin epävarmuus.
Miksi kuntoutumisen pitää olla niin vaikeaa? Minulla on hyvä olla, minulla on merkitys mukavassa työpaikassa, minulla on tulevaisuus ja suunnitelmia, mutta minä haluaisin pahan oloni takaisin. Masennus on ollut niin pitkään osa minua, että olen aina ajatellut sen luonteenpiirteenä enkä sairautena. On vaikeaa päästää siitä irti, enkä ole ihan joka päivä varma, haluanko edes päästää siitä irti.
Minä olen rakentanut oman turvapaikkani ahdistukseen. Pienen ja kotoisan pesän, jonne on helppo kaivautua kun maailma tuntuu olevan ihan liikaa. Sinne olisi niin helppo kaivautua nyt, paeta oikeaa elämää ja tulevaisuutta. Entä jos olisinkin lopun ikääni vain mielenterveyskuntoutuja? Jos en pääsisikään koskaan tämän pidemmälle? Onko minun ihan pakko kuntoutua?
Eikö kuntoutuminen voisi olla helpompaa, pari nappia naamaan ja muutama terapiakäynti niin kaikki olisi hyvin? Miksi en voinut vain olla normaali lapsi? Minun ei olisi tarvinnut ikinä käydä läpi näitä asioita, eikä tarvitsisi miettiä, haluanko mieluummin elää epämukavuudessa vai epävarmuudessa. Iloisuus olisi minun oletusmielialani, minä tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan hyviä.
Elämä on epäreilua. Minä en halua haluta takaisin pahaan olooni. Mutta minä haluan.
En ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan. Minä yritän hiljentää pahan olon houkuttelevan laulun, minä en kuuntele sitä. Aina joskus pitää astua ulos omalta mukavuusalueeltaan, joten tänään minä pakotan itseni pois omaltani.
Päivä kerrallaan on helpompi ajatella kuin päättää olevani vahva seuraavan vuoden. Tänään minä olen onnellinen hyvästä olostani, enkä kaipaa ahdistusta. Tänään minä kylven iloisuudessa ja hiljennän epävarmuuden. Katsotaan huomenna uudestaan.
Luulen, että kaikki kuntoutujat sairaudesta huolimatta joutuvat jossain vaiheessa pohtimaan samantapaisia asioita, varsinkin jos ovat eläneet sairauden kanssa pitkään. Minä toivon paljon voimia kaikille muille kuntoutujille, jotka tänään pohtivat samoja asioita. Ehkä me olemme yhdessä vahvempia kuin yksin.
Minä toivon todella, että pahan olon houkutus heikkenee ajan kanssa. Minä toivon, että jaksan vastustaa sitä niin pitkään, että se katoaa.
Vielä jonain päivänä minä elän mielelläni hyvässä olossa. Joskus tulevaisuudessa hyvä olo ei enää tarkoita epävarmuutta minulle, eikä toivottavasti sinullekaan.
Ystävät, tänään minä olen onnellinen.
Minä tunnen pahan olon ja sen ympärillä pyörivän elämän. Se on tuttua elämää ja kaikessa tuttuudessaan niin kovin turvallista, kotoisaa. Minulla olisi valmiina hyvä soittolista loputtoman melankolisia biisejä, tahtoisin laittaa sen soimaan ja kaivautua syvälle ikiomaan pahaan oloni, käpertyä sinne ja heijata itseni uneen.
Minä olen elänyt pahan olon kanssa niin kauan kuin muistan, joten oikean elämän ajatteleminen on vierasta ja pelottavaa. Minä olen tottunut elämään pahan olon kanssa, sietämään sitä ja sinnittelemään päivästä toiseen. Hyvä olo saattaisi olla paljon parempaa, jotain aivan uutta, mutta minä en tunne sitä. En tiedä, millainen huominen tulee olemaan.
Epävarmuudessa eläminen on pelottavaa. Liian epävarmaa. Jos kaivautuisin takaisin pahaan oloon, tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan pahoja. Se ei olisi mukavaa eikä miellyttävää, mutta ainakin minä tietäisin sen. Epämukavuus olisi niin paljon turvallisempaa kuin epävarmuus.
Miksi kuntoutumisen pitää olla niin vaikeaa? Minulla on hyvä olla, minulla on merkitys mukavassa työpaikassa, minulla on tulevaisuus ja suunnitelmia, mutta minä haluaisin pahan oloni takaisin. Masennus on ollut niin pitkään osa minua, että olen aina ajatellut sen luonteenpiirteenä enkä sairautena. On vaikeaa päästää siitä irti, enkä ole ihan joka päivä varma, haluanko edes päästää siitä irti.
Minä olen rakentanut oman turvapaikkani ahdistukseen. Pienen ja kotoisan pesän, jonne on helppo kaivautua kun maailma tuntuu olevan ihan liikaa. Sinne olisi niin helppo kaivautua nyt, paeta oikeaa elämää ja tulevaisuutta. Entä jos olisinkin lopun ikääni vain mielenterveyskuntoutuja? Jos en pääsisikään koskaan tämän pidemmälle? Onko minun ihan pakko kuntoutua?
Eikö kuntoutuminen voisi olla helpompaa, pari nappia naamaan ja muutama terapiakäynti niin kaikki olisi hyvin? Miksi en voinut vain olla normaali lapsi? Minun ei olisi tarvinnut ikinä käydä läpi näitä asioita, eikä tarvitsisi miettiä, haluanko mieluummin elää epämukavuudessa vai epävarmuudessa. Iloisuus olisi minun oletusmielialani, minä tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan hyviä.
Elämä on epäreilua. Minä en halua haluta takaisin pahaan olooni. Mutta minä haluan.
En ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan. Minä yritän hiljentää pahan olon houkuttelevan laulun, minä en kuuntele sitä. Aina joskus pitää astua ulos omalta mukavuusalueeltaan, joten tänään minä pakotan itseni pois omaltani.
Päivä kerrallaan on helpompi ajatella kuin päättää olevani vahva seuraavan vuoden. Tänään minä olen onnellinen hyvästä olostani, enkä kaipaa ahdistusta. Tänään minä kylven iloisuudessa ja hiljennän epävarmuuden. Katsotaan huomenna uudestaan.
Luulen, että kaikki kuntoutujat sairaudesta huolimatta joutuvat jossain vaiheessa pohtimaan samantapaisia asioita, varsinkin jos ovat eläneet sairauden kanssa pitkään. Minä toivon paljon voimia kaikille muille kuntoutujille, jotka tänään pohtivat samoja asioita. Ehkä me olemme yhdessä vahvempia kuin yksin.
Minä toivon todella, että pahan olon houkutus heikkenee ajan kanssa. Minä toivon, että jaksan vastustaa sitä niin pitkään, että se katoaa.
Vielä jonain päivänä minä elän mielelläni hyvässä olossa. Joskus tulevaisuudessa hyvä olo ei enää tarkoita epävarmuutta minulle, eikä toivottavasti sinullekaan.
Ystävät, tänään minä olen onnellinen.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Nenäliinoja ja jääteöä
Viikko makaamista sohvanpohjalla, kolme tuotantokautta Gleetä, tuhottomasti jäätelöä ja influenssa on jokseenkin selätetty! Kun olin lapsena kipeänä, äiti toi minulle yleensä jäätelöä, joten se on jäänyt kuumeisen elisan pahaa oloa helpottavaksi lohturuoaksi. On ollut kamalaa joutua olemaan viikko pois töistä!
Viime viikonloppuna Protun koulutus alkoi hyvissä merkeissä, olin motivoitunut ja innoissani kun pääsin kouluttamaan toisen koulutuksen. Illalla kuitenkin alkoi heikottaa ja kuume nousi ja nousi neljä tuntia. Leiripaikassa ei ollut lämpömittaria, mutta olo oli aivan kamala, viluinen, särkyinen ja voimaton ihan kamalan pitkään. Onneksi oli ymmärtäväinen ja mukava koulutustiimi, joka paikkaili minun vastuita niin, että sain maata makuupussiin koteloituneena tiimihuoneessa. Särkylääkkeetkään eivät oikein helpottaneet oloa.
Sunnuntaina särkylääkkeet onneksi auttoivat vähän ja pääsin seuraamaan ohjelmaa, edelleen peittoihin kääriytyneenä ja kuummehoureisena, mutta ainakaan ei tarvinnut olla yksin sängyssä ja missata koulutuksen parhaita ohjelmanumeroita.
Protu järjestää koulutuksiin aina yhteiskujetuksen joltain bussifirmalta. Tällä kertaa bussifirma oli mokannut pienesti, eivätkä olleet kovin halukkaita paikkaamaan virhettään vaan yrittivät keplotella vastuustaan pois niin, että järjestömme olisi joutunut kustantamaan osalle taksikyytejä, vaikka koko sotku oli bussifirman syytä.
Minä olen sentään maailman parhaan tinkijän lapsenlapsi ja vastikään opetellut puolieni pitämistä, joten päätin jututtaa herra yrittäjää, kun häneen ei järkipuhe uponnut keneltäkään muulta. Minä puhuin täysin asiallisesti järjestön edustajana siitä, että sopimuksista tulee pitää kiinni ja kaikkien täytyy saada kuljetus leirikeskukselta Helsinkiin, koska järjestö on maksanut kuljetuksen 50 hengelle kyseiselle välimatkalle.
Herra yrittäjä alkoi kuitenkin osoittelemaan minua syyllistävästi ja korotti ääntään, "sinä et ole maksanut mitään, joten sinulla ei ole oikeutta vaatia yhtään mitän. Mitä sinä oikein haluat minulta? Hullu nainen. Hei, aja ihan mitä reittiä vaan kun rouva kerran niin haluaa." Viimeisen lauseen hän osoitti bussin kuljettajalle, kiroili ja astui ulos bussista. (Sensuroitu ja lyhennelty versio herra yrittäjän repliikistä.)
Hengitys alkoi takertua kurkkuun. Sydän jätti lyöntejä väliin, kädet tärisivät, silmät kostuivat. Sain jotenkuten kaivettua laukustani tarvittavan ja otin sen. Yksi koulutustiimiläinen huomasi minun ahdinkoni ja kysyi, olenko kunnossa.
Minä olisin voinut nyökyttää, kääntyä ikkunaan päin, sulkeutua bussimatkan ajaksi ja yrittää tasata hengitykseni. Minä olisin halunnut, minä melkein teinkin niin. Vanha elisa olisi tehnyt niin. Mutta jostain syystä, edes ajattelematta vaihtoehtojani, ennen kuin tajusin mitä tein, minä pudistin päätäni ja sanoin "saan paniikkikohtauksen."
Koko koulutustiimi oli todella asiallinen, ymmärtäväinen ja mukava. He järjestivät minulle rauhallisemman istumapaikan, sain nenäliinoja ja omaa tilaa. Jostain syystä minä pystyin pitämään paniikkikohtauksen hallinnassa koko ajan. Minulle ei tullut epärationaalista, pakottavaa tarvetta päästä bussista ulos, ei tullut tunnetta siitä, että kuolenkuolenkuolen, ei hysteeristä itkua tai vapinaa.
Minä vain odotin, että kohtaus menee ohi, yritin hengittää syvään ja rauhallisesti. Ja tiedättekö, se meni ohi. Nopeasti. Toivoa siis on, paniikki- ja ahdistuskohtauksia oppii hallitsemaan! Viime kesänä pystyin ensimmäistä kertaa kesken kohtauksen ajattelemaan jokseenkin järkevästi ja hyvän aikaa kohtauksen alkamisesta rauhoittamaan itseni. Tällä kertaa minä pysyin koko ajan kohtuu rauhallisena.
Me pystymme siihen! Jos minä, maailman tunneimpulsiivisin ja ylireagoivin ihminen, pystyn hallitesemaan paniikkikohtauksen, niin kuka tahansa pystyy siihen. Sinä pystyt.
Nyt alkaa vihdoinkin tuntua siltä, että olen edes jossain määrin tervehtynyt. Ainakaan lämpöä ei ole ollut tänään, joten minä aion mennä huomenna töihin. Pääsen ensi viikoksi 1-3 vuotiaiden ryhmään, koska heidän puolen ohjaaja on viikon lomalla.
Ihanaa päästä taas töihin!
Viime viikonloppuna Protun koulutus alkoi hyvissä merkeissä, olin motivoitunut ja innoissani kun pääsin kouluttamaan toisen koulutuksen. Illalla kuitenkin alkoi heikottaa ja kuume nousi ja nousi neljä tuntia. Leiripaikassa ei ollut lämpömittaria, mutta olo oli aivan kamala, viluinen, särkyinen ja voimaton ihan kamalan pitkään. Onneksi oli ymmärtäväinen ja mukava koulutustiimi, joka paikkaili minun vastuita niin, että sain maata makuupussiin koteloituneena tiimihuoneessa. Särkylääkkeetkään eivät oikein helpottaneet oloa.
Sunnuntaina särkylääkkeet onneksi auttoivat vähän ja pääsin seuraamaan ohjelmaa, edelleen peittoihin kääriytyneenä ja kuummehoureisena, mutta ainakaan ei tarvinnut olla yksin sängyssä ja missata koulutuksen parhaita ohjelmanumeroita.
Protu järjestää koulutuksiin aina yhteiskujetuksen joltain bussifirmalta. Tällä kertaa bussifirma oli mokannut pienesti, eivätkä olleet kovin halukkaita paikkaamaan virhettään vaan yrittivät keplotella vastuustaan pois niin, että järjestömme olisi joutunut kustantamaan osalle taksikyytejä, vaikka koko sotku oli bussifirman syytä.
Minä olen sentään maailman parhaan tinkijän lapsenlapsi ja vastikään opetellut puolieni pitämistä, joten päätin jututtaa herra yrittäjää, kun häneen ei järkipuhe uponnut keneltäkään muulta. Minä puhuin täysin asiallisesti järjestön edustajana siitä, että sopimuksista tulee pitää kiinni ja kaikkien täytyy saada kuljetus leirikeskukselta Helsinkiin, koska järjestö on maksanut kuljetuksen 50 hengelle kyseiselle välimatkalle.
Herra yrittäjä alkoi kuitenkin osoittelemaan minua syyllistävästi ja korotti ääntään, "sinä et ole maksanut mitään, joten sinulla ei ole oikeutta vaatia yhtään mitän. Mitä sinä oikein haluat minulta? Hullu nainen. Hei, aja ihan mitä reittiä vaan kun rouva kerran niin haluaa." Viimeisen lauseen hän osoitti bussin kuljettajalle, kiroili ja astui ulos bussista. (Sensuroitu ja lyhennelty versio herra yrittäjän repliikistä.)
Hengitys alkoi takertua kurkkuun. Sydän jätti lyöntejä väliin, kädet tärisivät, silmät kostuivat. Sain jotenkuten kaivettua laukustani tarvittavan ja otin sen. Yksi koulutustiimiläinen huomasi minun ahdinkoni ja kysyi, olenko kunnossa.
Minä olisin voinut nyökyttää, kääntyä ikkunaan päin, sulkeutua bussimatkan ajaksi ja yrittää tasata hengitykseni. Minä olisin halunnut, minä melkein teinkin niin. Vanha elisa olisi tehnyt niin. Mutta jostain syystä, edes ajattelematta vaihtoehtojani, ennen kuin tajusin mitä tein, minä pudistin päätäni ja sanoin "saan paniikkikohtauksen."
Koko koulutustiimi oli todella asiallinen, ymmärtäväinen ja mukava. He järjestivät minulle rauhallisemman istumapaikan, sain nenäliinoja ja omaa tilaa. Jostain syystä minä pystyin pitämään paniikkikohtauksen hallinnassa koko ajan. Minulle ei tullut epärationaalista, pakottavaa tarvetta päästä bussista ulos, ei tullut tunnetta siitä, että kuolenkuolenkuolen, ei hysteeristä itkua tai vapinaa.
Minä vain odotin, että kohtaus menee ohi, yritin hengittää syvään ja rauhallisesti. Ja tiedättekö, se meni ohi. Nopeasti. Toivoa siis on, paniikki- ja ahdistuskohtauksia oppii hallitsemaan! Viime kesänä pystyin ensimmäistä kertaa kesken kohtauksen ajattelemaan jokseenkin järkevästi ja hyvän aikaa kohtauksen alkamisesta rauhoittamaan itseni. Tällä kertaa minä pysyin koko ajan kohtuu rauhallisena.
Me pystymme siihen! Jos minä, maailman tunneimpulsiivisin ja ylireagoivin ihminen, pystyn hallitesemaan paniikkikohtauksen, niin kuka tahansa pystyy siihen. Sinä pystyt.
Sunnuntai-iltana kokeilin kaikkia mahdollisia poppaskonsteja flunssan karkoitukseen. En tykkää mustaviinimarjoista ollenkaan, mutta houkuttelin itseni syömään kouransilmällisen niitä lautasellisella hyviä hedelmiä. (Toimii!) Sen lisäksi sitruunainkiväärihauduketta hunajalla, valkosipulia, sipulisalaattia ja chiliä.
Maanantaina heräsin kuitenkin kipeänä. Soitin työpaikalle todella harmistuneena ja harmittelin työnantajalle, mutta työnantaja oli kuitenkin mukava ja sanoi, ettei näille oikein voi mitään. Olo ei ollut pahasti kuumeinen, mutta terveyskeskuksessa lämpöä oli vielä yli 38 astetta, ilmeisesti viikonloppuna oli niin korkea kuume, ettei tuo tuntunut enää missään.
Kovasti toivoin, että Gleetä katsomalla, jäätelöä syömällä ja appelsiinimehua juomalla olisin parantunut terveyskeskuksesta saamallani kolmen päivän sairaslomalla. Tein jopa taikavoimia omaavaa kananuudelikeittoa ekstra chilillä, valkosipulilla ja inkiväärillä.
Torstaina piti kuitenkin mennä uudestaan lääkäriin. Siellä oli melkein valmistunut lääkisopiskelija suorittamassa viimeistä harjoitteluaan, joten minulle tehtiin oikein perusteelliset tutkimukset. Tärykalvojen liikkuvuus testattiin ja poskiontelot katsottiin ultraäänellä! Ei löytynyt mitään, johon olisi tarvinnut lääkekuurin, mutta sain loppuviikon vielä vapaata.
Onneksi minulla on ollut luottohoitajat pitämässä huolta. Fanni (pienempi ja vaaleampi) on ollut minun vierihoitajana, aina vähintään metrin päässä minusta. Selma on tullut makaamaan vatsan päälle lisälämmikkeeksi aina kun on laiskuudeltaan jaksanut hypätä sohvalle.
Nyt alkaa vihdoinkin tuntua siltä, että olen edes jossain määrin tervehtynyt. Ainakaan lämpöä ei ole ollut tänään, joten minä aion mennä huomenna töihin. Pääsen ensi viikoksi 1-3 vuotiaiden ryhmään, koska heidän puolen ohjaaja on viikon lomalla.
Ihanaa päästä taas töihin!
Selma ja Fanni nauttii isoista ikkunoista, joissa on pelkkä hyönteisverkko, eikä näköaloja peittävää metallilevysysteemiä.
perjantai 6. maaliskuuta 2015
Univajetta ja kahvia
Tänään kirjoitan tauolla pikaisesti. Eilen oli ihana päivä, heti kun tulin töihin, juteltiin työnantajan kanssa rennosti. Hän sanoi, että on jo varmistunut minun pätevyydestä ja motivaatiosta, olen sopiva pitkään työsuhteeseen! Pääsen siis oppisopimukselle tähän päiväkotiin, ei tarvitse jännittää koko työkokeiluaikaa.
Tänään on ollut hauskaa työkavereiden kanssa, minuakin pyydettiin mukaan joku viikonloppu lähtemään ulos porukalla. Olen opetellut juomaan kahvia jos on ollut kova väsy. Mieluummin ottaisin päiväunet kun kahvi on niin pahaa. Kyllä sen saa juotua jos laittaa puoli kuppia maitoa ja neljä lusikallista sokeria.
Viikonloppu tulee olemaan kova rutistus, minut jälkirekrytoitiin taas kouluttamaan Protun koulutukseen. Voi sitä univajetta, pitää alkaa sunnuntaina tosi aikaisin nukkumaan.
Hyvää viikonloppua, ystävät! Nukkukaa minunkin puolestani.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Maailman paras työpaikka
Harmittaa kun netti ei toimi. Joudun kirjoittamaan kännykällä kun vain kännykän netti toimii (vain yhdessä paikkassa asuntoa), eikä kännykän netti jaksa toimia tietokoneessa. Toivottavasti uusi nettiliittymä tulisi pian niin pääsisin kirjoittamaan kunnolla ja vastaamaan kommentteihinne!
Uusi työpaikka on ihana! Olen lukenut jostain lainauksen "valitse työ, jota rakastat niin sinun ei tarvitse työskennellä päivääkään", minä olen kyllä onnistunut siinä. Aamulla en millään jaksaisi nousta sängystä ja lähteä töihin, mutta kun ajattelen jo nopeasti tutuksi tulleita ihania lapsia, on töihin lähteminen suuri ilo.
Henkilökunta on todella mukava ja rento, ilmapiiri on mukava ja olen heti päässyt osaksi työyhteisöä. Henkilökunta on, varmaan tietoisestikin, jättänyt minut melko paljon ohjaamatta ja opastamatta, mitä pitäisi milloinkin tehdä. Tietenkin on neuvottu rutiinit ja ruokailun jälkeen pyydetty menemään auttamaan vaatteiden vaihtamisessa, mutta aika paljon on annettu tilaa oma-aloitteisuudelle ja vastuun ottamiselle.
Olen ihan yllättänyt itsenikin, kuinka helposti ja nopeasti olen saanut itseni mukaan päiväkodin arkeen. Ehkä se kertoo jotain siitä, miten oikea tämä ala on minulle.
Kaverit ovat alakerrasta sanoneet, että on hirmu hauska kuunnella kun kissat hepuloivat yläkerrassa. Prinsessat ovat kotiutuneet tosi hyvin ja alakerta kiinnostaisi kovasti, mutta koirat pelottaa. Minusta on kivaa asua kämppisten kanssa, tiistaina ei harmittanut ihan hirveästi Savoxin sämpylöistä luopuminen kun ystävä oli vasta ottanut uunista sämpylöitä ja minäkin sain herkutella.
Tänään lopettelen lyhyeen kun kännykällä ei ole kovin mukava kirjoittaa, kirjoitusvirheitäkin tulee kovin helposti ja huomaamatta. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta ehkäpä pääsen huomenna kirjoittamaan paremmin.
Hyvää yötä, ystävät!
Uusi työpaikka on ihana! Olen lukenut jostain lainauksen "valitse työ, jota rakastat niin sinun ei tarvitse työskennellä päivääkään", minä olen kyllä onnistunut siinä. Aamulla en millään jaksaisi nousta sängystä ja lähteä töihin, mutta kun ajattelen jo nopeasti tutuksi tulleita ihania lapsia, on töihin lähteminen suuri ilo.
Henkilökunta on todella mukava ja rento, ilmapiiri on mukava ja olen heti päässyt osaksi työyhteisöä. Henkilökunta on, varmaan tietoisestikin, jättänyt minut melko paljon ohjaamatta ja opastamatta, mitä pitäisi milloinkin tehdä. Tietenkin on neuvottu rutiinit ja ruokailun jälkeen pyydetty menemään auttamaan vaatteiden vaihtamisessa, mutta aika paljon on annettu tilaa oma-aloitteisuudelle ja vastuun ottamiselle.
Olen ihan yllättänyt itsenikin, kuinka helposti ja nopeasti olen saanut itseni mukaan päiväkodin arkeen. Ehkä se kertoo jotain siitä, miten oikea tämä ala on minulle.
Kaverit ovat alakerrasta sanoneet, että on hirmu hauska kuunnella kun kissat hepuloivat yläkerrassa. Prinsessat ovat kotiutuneet tosi hyvin ja alakerta kiinnostaisi kovasti, mutta koirat pelottaa. Minusta on kivaa asua kämppisten kanssa, tiistaina ei harmittanut ihan hirveästi Savoxin sämpylöistä luopuminen kun ystävä oli vasta ottanut uunista sämpylöitä ja minäkin sain herkutella.
Tänään lopettelen lyhyeen kun kännykällä ei ole kovin mukava kirjoittaa, kirjoitusvirheitäkin tulee kovin helposti ja huomaamatta. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta ehkäpä pääsen huomenna kirjoittamaan paremmin.
Hyvää yötä, ystävät!
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Rääkyvä röttelö örkkiniityllä
Blogikuviot muuttuu elämän myötä. Torstaina oli viimeinen päivä Starttipajalla, jossa ehdin käydä lähes vuoden. Starttipaja oli todella tärkeä paikka minulle, juuri oikeanlaista tukea juuri oikeaan aikaan, ehkä kirjoitan siitä joku päivä enemmänkin.
Jotkut pajan nuoret ovat jatkaneet yhteistyötä pajan kanssa vielä pajalta lähdettyäänkin, ja minulle paja on ollut niin hyvä, että halusin itsekin jatkaa yhteistyötä. Välimatkan takia on kuitenkin vähän vaikea lähteä piipahtamaan pajalla työpäivän jälkeen vastaleivottuja keksejä viemään, joten piti keksiä jotain muuta.
Kirjoittaminen on minun juttuni, joten ajattelin että jakamalla kokemuksiani ja ajatuksiani blogin kautta ehkä voisin motivoida ja kannustaa muita nuoria, jotka ovat kenties siinä tilanteessa, missä minä olin vuosi sitten. Jos joku valopää olisi vuosi sitten sanonut minulle, missä tilanteessa olisin vuoden kuluttua, minä olisin suuttunut turhan toivon herättelystä!
Torstaina oli muuttopäivä, joka ei käynnistynyt ihan toivotulla tavalla. Auton kanssa oli pientä pelleilyä, mutta onneksi asiat lopulta järjestyivät ja pääsin lähtemään kohti Espoota. Fanni oli aivan kauhuissaan kun vein kissat kylpyhuoneeseen turvaan muuttomiehiltä, mutta automatka sujui hyvin molemmilta kissoilta.
Olimme yhdentoista aikaan illalla Örkkiniityllä, tärkeimmät tavarat suoraan asuntoon ja juotiin ystävän kanssa iltateet ennen kun kapusin yläkertaan. Ystävä oli pedannut minulle pedin valmiiksi!
Perjantaina heräsin aamulla ajamaan tulevan työmatkan aamuruuhkassa, että tietäisin paljonko pitää varata aikaa työmatkaan. Kun ajoin kehä kolmosta aamuruuhkassa, minut valtasi tyytyväisyyden tunne, minä olen oikeasti jo iso tyttö.
Muuttokuorma tuli viiden aikaan. Miehet eivät meinanneet saada kannettua sohvaa yläkertaan, siitä piti irrottaa pääty ja pari jalkaa. Esimies huuteli alakerrasta, ettei sohvaa edes yritetä enää viedä ylös kun menee turhaan aikaa. Onneksi toinen muuttomies ei luovuttanut vaan sanoi, että purkamalla sen saa yläkertaan. Esimies mutisi jotain, että pitää ottaa lisähintaa kun pitää kerran purkaa ja kasata huonekaluja.
Ei tainnut esimies tietää, että minä olen ihan väärä tyttö tuollaiseen pelleilyyn. Annoin muuttomiehen ottaa sohvan päädyn irti kun hän oli sohvan ja nurkan välissä, mutta sen jälkeen sanoin, että kyllä minä osaan yhden sohvan kasata. (Miltä minä oikein näytän, naiseltako?) Kun kasasin sohvaa ja muuttomiehet kantoivat laatikoita, kasasin rohkeuttani tiukkana pysymiseen. Jos esimies yrittäisi vaatia lisähintaa, minä sanoisin, kyllä muuttofirman pitäisi tietää, että muutoissa ilmenee aina välillä yllätyksiä ja olla varautunut yllätyksiin kun tekevät hintatarjouksen. Te annoitte minulle hinnan muutolle, ja minä aion pysyä siinä.
Onneksi ei kuitenkaan lopulta pyydetty lisähintaa!
Perjantaina purin kaikki laatikot kun en osaa jättää hommia keskeneräisiksi. Kymmeneen asti meni, mutta olipahan hyvä mieli asettua sohvalle kun iso urakka oli hoidettu. Ei ne tavarat paikoillaan olleet vielä, mutta ainakin pois laatikoista.
Viikonloppu on mennyt tavaroita järjestellessä ja huonekaluja siirrellessä. Pikkuhiljaa alkaa löytyä oikeat paikat tavaroille.
Minun nettiliittymä ei oikein toimi tällä alueella, joten nyt alkuun kirjoitan pelkkää tekstiä, koska netti ei jaksa ladata kuvia. Jospa uusi nettiliittymä tulisi pian niin loppuisi tämä pakollinen Netflixvieroitus!
Jotkut pajan nuoret ovat jatkaneet yhteistyötä pajan kanssa vielä pajalta lähdettyäänkin, ja minulle paja on ollut niin hyvä, että halusin itsekin jatkaa yhteistyötä. Välimatkan takia on kuitenkin vähän vaikea lähteä piipahtamaan pajalla työpäivän jälkeen vastaleivottuja keksejä viemään, joten piti keksiä jotain muuta.
Kirjoittaminen on minun juttuni, joten ajattelin että jakamalla kokemuksiani ja ajatuksiani blogin kautta ehkä voisin motivoida ja kannustaa muita nuoria, jotka ovat kenties siinä tilanteessa, missä minä olin vuosi sitten. Jos joku valopää olisi vuosi sitten sanonut minulle, missä tilanteessa olisin vuoden kuluttua, minä olisin suuttunut turhan toivon herättelystä!
Torstaina oli muuttopäivä, joka ei käynnistynyt ihan toivotulla tavalla. Auton kanssa oli pientä pelleilyä, mutta onneksi asiat lopulta järjestyivät ja pääsin lähtemään kohti Espoota. Fanni oli aivan kauhuissaan kun vein kissat kylpyhuoneeseen turvaan muuttomiehiltä, mutta automatka sujui hyvin molemmilta kissoilta.
Olimme yhdentoista aikaan illalla Örkkiniityllä, tärkeimmät tavarat suoraan asuntoon ja juotiin ystävän kanssa iltateet ennen kun kapusin yläkertaan. Ystävä oli pedannut minulle pedin valmiiksi!
Perjantaina heräsin aamulla ajamaan tulevan työmatkan aamuruuhkassa, että tietäisin paljonko pitää varata aikaa työmatkaan. Kun ajoin kehä kolmosta aamuruuhkassa, minut valtasi tyytyväisyyden tunne, minä olen oikeasti jo iso tyttö.
Muuttokuorma tuli viiden aikaan. Miehet eivät meinanneet saada kannettua sohvaa yläkertaan, siitä piti irrottaa pääty ja pari jalkaa. Esimies huuteli alakerrasta, ettei sohvaa edes yritetä enää viedä ylös kun menee turhaan aikaa. Onneksi toinen muuttomies ei luovuttanut vaan sanoi, että purkamalla sen saa yläkertaan. Esimies mutisi jotain, että pitää ottaa lisähintaa kun pitää kerran purkaa ja kasata huonekaluja.
Ei tainnut esimies tietää, että minä olen ihan väärä tyttö tuollaiseen pelleilyyn. Annoin muuttomiehen ottaa sohvan päädyn irti kun hän oli sohvan ja nurkan välissä, mutta sen jälkeen sanoin, että kyllä minä osaan yhden sohvan kasata. (Miltä minä oikein näytän, naiseltako?) Kun kasasin sohvaa ja muuttomiehet kantoivat laatikoita, kasasin rohkeuttani tiukkana pysymiseen. Jos esimies yrittäisi vaatia lisähintaa, minä sanoisin, kyllä muuttofirman pitäisi tietää, että muutoissa ilmenee aina välillä yllätyksiä ja olla varautunut yllätyksiin kun tekevät hintatarjouksen. Te annoitte minulle hinnan muutolle, ja minä aion pysyä siinä.
Onneksi ei kuitenkaan lopulta pyydetty lisähintaa!
Perjantaina purin kaikki laatikot kun en osaa jättää hommia keskeneräisiksi. Kymmeneen asti meni, mutta olipahan hyvä mieli asettua sohvalle kun iso urakka oli hoidettu. Ei ne tavarat paikoillaan olleet vielä, mutta ainakin pois laatikoista.
Viikonloppu on mennyt tavaroita järjestellessä ja huonekaluja siirrellessä. Pikkuhiljaa alkaa löytyä oikeat paikat tavaroille.
Minun nettiliittymä ei oikein toimi tällä alueella, joten nyt alkuun kirjoitan pelkkää tekstiä, koska netti ei jaksa ladata kuvia. Jospa uusi nettiliittymä tulisi pian niin loppuisi tämä pakollinen Netflixvieroitus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)