Nenäliinoja ja jääteöä

Viikko makaamista sohvanpohjalla, kolme tuotantokautta Gleetä, tuhottomasti jäätelöä ja influenssa on jokseenkin selätetty! Kun olin lapsena kipeänä, äiti toi minulle yleensä jäätelöä, joten se on jäänyt kuumeisen elisan pahaa oloa helpottavaksi lohturuoaksi. On ollut kamalaa joutua olemaan viikko pois töistä!

Viime viikonloppuna Protun koulutus alkoi hyvissä merkeissä, olin motivoitunut ja innoissani kun pääsin kouluttamaan toisen koulutuksen. Illalla kuitenkin alkoi heikottaa ja kuume nousi ja nousi neljä tuntia. Leiripaikassa ei ollut lämpömittaria, mutta olo oli aivan kamala, viluinen, särkyinen ja voimaton ihan kamalan pitkään. Onneksi oli ymmärtäväinen ja mukava koulutustiimi, joka paikkaili minun vastuita niin, että sain maata makuupussiin koteloituneena tiimihuoneessa. Särkylääkkeetkään eivät oikein helpottaneet oloa.

Sunnuntaina särkylääkkeet onneksi auttoivat vähän ja pääsin seuraamaan ohjelmaa, edelleen peittoihin kääriytyneenä ja kuummehoureisena, mutta ainakaan ei tarvinnut olla yksin sängyssä ja missata koulutuksen parhaita ohjelmanumeroita.

Protu järjestää koulutuksiin aina yhteiskujetuksen joltain bussifirmalta. Tällä kertaa bussifirma oli mokannut pienesti, eivätkä olleet kovin halukkaita paikkaamaan virhettään vaan yrittivät keplotella vastuustaan pois niin, että järjestömme olisi joutunut kustantamaan osalle taksikyytejä, vaikka koko sotku oli bussifirman syytä.

Minä olen sentään maailman parhaan tinkijän lapsenlapsi ja vastikään opetellut puolieni pitämistä, joten päätin jututtaa herra yrittäjää, kun häneen ei järkipuhe uponnut keneltäkään muulta. Minä puhuin täysin asiallisesti järjestön edustajana siitä, että sopimuksista tulee pitää kiinni ja kaikkien täytyy saada kuljetus leirikeskukselta Helsinkiin, koska järjestö on maksanut kuljetuksen 50 hengelle kyseiselle välimatkalle.

Herra yrittäjä alkoi kuitenkin osoittelemaan minua syyllistävästi ja korotti ääntään, "sinä et ole maksanut mitään, joten sinulla ei ole oikeutta vaatia yhtään mitän. Mitä sinä oikein haluat minulta? Hullu nainen. Hei, aja ihan mitä reittiä vaan kun rouva kerran niin haluaa." Viimeisen lauseen hän osoitti bussin kuljettajalle, kiroili ja astui ulos bussista. (Sensuroitu ja lyhennelty versio herra yrittäjän repliikistä.)

Hengitys alkoi takertua kurkkuun. Sydän jätti lyöntejä väliin, kädet tärisivät, silmät kostuivat. Sain jotenkuten kaivettua laukustani tarvittavan ja otin sen. Yksi koulutustiimiläinen huomasi minun ahdinkoni ja kysyi, olenko kunnossa.

Minä olisin voinut nyökyttää, kääntyä ikkunaan päin, sulkeutua bussimatkan ajaksi ja yrittää tasata hengitykseni. Minä olisin halunnut, minä melkein teinkin niin. Vanha elisa olisi tehnyt niin. Mutta jostain syystä, edes ajattelematta vaihtoehtojani, ennen kuin tajusin mitä tein, minä pudistin päätäni ja sanoin "saan paniikkikohtauksen."

Koko koulutustiimi oli todella asiallinen, ymmärtäväinen ja mukava. He järjestivät minulle rauhallisemman istumapaikan, sain nenäliinoja ja omaa tilaa. Jostain syystä minä pystyin pitämään paniikkikohtauksen hallinnassa koko ajan. Minulle ei tullut epärationaalista, pakottavaa tarvetta päästä bussista ulos, ei tullut tunnetta siitä, että kuolenkuolenkuolen, ei hysteeristä itkua tai vapinaa.

Minä vain odotin, että kohtaus menee ohi, yritin hengittää syvään ja rauhallisesti. Ja tiedättekö, se meni ohi. Nopeasti. Toivoa siis on, paniikki- ja ahdistuskohtauksia oppii hallitsemaan! Viime kesänä pystyin ensimmäistä kertaa kesken kohtauksen ajattelemaan jokseenkin järkevästi ja hyvän aikaa kohtauksen alkamisesta rauhoittamaan itseni. Tällä kertaa minä pysyin koko ajan kohtuu rauhallisena.

Me pystymme siihen! Jos minä, maailman tunneimpulsiivisin ja ylireagoivin ihminen, pystyn hallitesemaan paniikkikohtauksen, niin kuka tahansa pystyy siihen. Sinä pystyt.

Sunnuntai-iltana kokeilin kaikkia mahdollisia poppaskonsteja flunssan karkoitukseen. En tykkää mustaviinimarjoista ollenkaan, mutta houkuttelin itseni syömään kouransilmällisen niitä lautasellisella hyviä hedelmiä. (Toimii!) Sen lisäksi sitruunainkiväärihauduketta hunajalla, valkosipulia, sipulisalaattia ja chiliä.

Maanantaina heräsin kuitenkin kipeänä. Soitin työpaikalle todella harmistuneena ja harmittelin työnantajalle, mutta työnantaja oli kuitenkin mukava ja sanoi, ettei näille oikein voi mitään. Olo ei ollut pahasti kuumeinen, mutta terveyskeskuksessa lämpöä oli vielä yli 38 astetta, ilmeisesti viikonloppuna oli niin korkea kuume, ettei tuo tuntunut enää missään.

Kovasti toivoin, että Gleetä katsomalla, jäätelöä syömällä ja appelsiinimehua juomalla olisin parantunut terveyskeskuksesta saamallani kolmen päivän sairaslomalla. Tein jopa taikavoimia omaavaa kananuudelikeittoa ekstra chilillä, valkosipulilla ja inkiväärillä.

Torstaina piti kuitenkin mennä uudestaan lääkäriin. Siellä oli melkein valmistunut lääkisopiskelija suorittamassa viimeistä harjoitteluaan, joten minulle tehtiin oikein perusteelliset tutkimukset. Tärykalvojen liikkuvuus testattiin ja poskiontelot katsottiin ultraäänellä! Ei löytynyt mitään, johon olisi tarvinnut lääkekuurin, mutta sain loppuviikon vielä vapaata.

Onneksi minulla on ollut luottohoitajat pitämässä huolta. Fanni (pienempi ja vaaleampi) on ollut minun vierihoitajana, aina vähintään metrin päässä minusta. Selma on tullut makaamaan vatsan päälle lisälämmikkeeksi aina kun on laiskuudeltaan jaksanut hypätä sohvalle.

Nyt alkaa vihdoinkin tuntua siltä, että olen edes jossain määrin tervehtynyt. Ainakaan lämpöä ei ole ollut tänään, joten minä aion mennä huomenna töihin. Pääsen ensi viikoksi 1-3 vuotiaiden ryhmään, koska heidän puolen ohjaaja on viikon lomalla.

Ihanaa päästä taas töihin!

Selma ja Fanni nauttii isoista ikkunoista, joissa on pelkkä hyönteisverkko, eikä näköaloja peittävää metallilevysysteemiä.