Olen taas vanhaan tuttuun tapaani ajatellut, ettei minulla ole mitään erityisen ihmeellistä sanottavaa, joten en kirjoita ollenkaan. On helpompaa hahmottaa kirjoittaminen (oikeastaan kaikki) suorittamisena, joten jos tiedossa ei ole mitään erityisen mullistavaa tekstiä, ei sitä kannata edes yrittää aloittaa. Tänään kuitenkin ajattelin, kuinka varaan joka ilta ainakin tunnin, mielellään kaksi, iltarutiineihin, rentoutumiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, joten pitäisi minun pystyä myös varaamaan aikaa huoltaa itseäni psyykkisesti. Minä pidän huolta psyykkisestä hyvinvoinnistani kirjoittamalla, joten hyi perfektionisti, jätä minut rauhaan ja anna minun nauttia kirjoittamisesta!
Minun oli tarkoitus asettua tänään kirjoittamaan ja kirjoittaa kuluneista kahdesta viikosta ajan kanssa, mutta jäin pari tuntia sitten pyykkejä hakiessani alakertaan suustani kiinni ja päädyin juttelemaan ystävien kanssa pitkäksi aikaa. Se oli mukavaa, minun pitäisi käydä alakerrassa useammin olemassa sosiaalinen. Minulla vain on vieläkin pelko (tieto) siitä, ettei seurani ole kovin hyvää ja ihmiset eivät viihdy kanssani, mutta eivät kehtaa sanoa sitä, joten säästän kanssaihmisiä vetäytymällä omaan seuraani. Ehkä minä vielä joskus opin uskaltamaan uskomaan itseeni ja siihen, että tällainenkin pieni ja outo otus ansaitsee sosiaalista kanssakäymistä elämäänsä.
Mutta tämän parin tunnin jutustelun seurauksena minua kauhistuttaa tulevat lyhyet unet ja aamuväsy, (tosin minua tuntuu väsyttävän aamulla aina, olin minä sitten nukkunut kuusi tai yksitoista tuntia), joten yritän päästä ajoissa nukkumaan ja kirjoittaa lyhyesti.
Minulla oli viime keskiviikkona ensimmäinen terapiakäynti, eikä se ollut kovin kivaa. En edes koe tällä hetkellä tarvetta tiiviiseen, säännölliseen terapiaan, mutta hoitotaho haluaa käynnit kerran kahteen viikkoon. Haluaisin myös pystyä käymään töissä ilman, että terapiakäynnit vaikuttaisivat kovin paljoa työpäivääni. Sain 08.15 ajan, eli olisin töistä vain puoli tuntia myöhässä, mutta terapeutti olikin itse myöhässä ja minun tuleva myöhästyminen vain pidentyi minuutti minuutilta ja kiristi hermojani.
Varmasti tuo terapeutin myöhästyminen ja siitä johtuva hermostuminen vaikuttivat asiaan, mutta minusta vain tuntuu, ettei kemiat kohtaa terapeutin kanssa, enkä pysty ollenkaan puhumaan avoimesti hänelle. Vastailin lyhyesti ja vilkuilin jatkuvaan kelloa, vaikka siinä tilanteessakin tiedostin sen, että oman läsnäoloni takia terapeutti kirjaisi koneelle minun olevan huono vuorovaikutuksessa ja hoitovastainen.
Oli myös puhetta siitä, kuinka pari vanhaa traumakokemusta lapsuudesta aiheuttaa vielä tänäänkin paniikkikohtauksia tietyissä tilanteissa. Hän kyseli sitten noista paniikkikohtauksista ja kun minulla ei niihin liity takaumia, joista havahdun takaisin nykyhetkeen, hän totesi "ei sinulla mitään posttraumaattisen stressin oireita ole, joten ei tuo mikään trauma ole, ikävä muisto vain." Mutta aiemmissa hoitopaikoissa on aina puhuttu traumakokemuksista ja thl:n nettisivuilla trauma määritellään uhkaavaksi tilanteeksi, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita.
Jotenkin kaiken tuon ja ihan vain ihmisfiiliksen takia en haluaisi ollenkaan käydä siellä enkä varsinkaan puhua asioistani. En osaa selittää sitä, mutta joskus ei vain kemiat kohtaa ihmisen kanssa, eikä se tarkoita että toinen osapuoli (terapeutti tässä tilanteessa) olisi millään tapaa huono ihminen, minä vain en koe häntä ihmiseksi, jolle voisin kertoa avoimesti asioistani.
Kuopiossa olen terapeutin kanssa jutellut tämänlaisesta mahdollisuudesta uuden terapeutin kanssa ja siitä, ettei tällaisesta terapiasuhteesta ole hyötyä kummallekaan meistä. Minun pitäisi pystyä sanomaan asiasta, koska tällaisesta terapiasta ei ole minulle ollenkaan hyötyä, eikä kokemukseni tarkoita, että terapeutissa tai hänen työssään olisi mitään vikaa. Minä en vain pysty. Minä pystyn hädin tuskin kokemaan mitään negatiivisia tunteita muita kuin itseäni kohtaan, joten miten minun pitäisi pystyä mainitsemaan epämukavuuteni tietyn ihmisen kanssa ääneen?
Olisi niin paljon helpompaa vain perua terapiakäynnit jonkun "hyvän" tekosyyn varjolla mahdollisimman usein.
Tuolloin keskiviikkona ärtynyt mieleni kuitenkin parani heti kun pääsin töihin! Ihmeellinen vaikutus hyvällä, mukavalla ja oikealla työpaikalla ja työyhteisöllä.
Torstaina selvisin verikokeista lähes kunnialla! Kerroin hoitajalle heti alkuun pelkääväni ja pyörtyväni helposti neulatilanteissa. Hoitaja oli todella mukava, pääsin toiseen huoneeseen, jossa pystyin makaamaan pedillä, ettei pyörryttäisi. Se pieni hetki kun hoitaja puhdisti kyynärtaivetta ja valmisteli piikittämistä, oli pahin, mutta pystyin nousemaan seisomaan ilman heikotusta lähes heti verikokeen jälkeen, jee!
Sunnuntai-iltana kävin isän luona, eikä isä puhunut minulle muuta kuin "moi, miten voit" koko käyntini aikana, joten ilta meni ahdistuksen kanssa painiskellessa. Ajatukset menivät heti siihen, kuinka huono ihminen minun oikein pitää olla, kun en kelpaa edes omalle isälleni. Ahdistuksessa on ehkä pahinta se kesto, ahdistuksesta toipumiseen menee (ainakin minulla) aina koko loppupäivä. Illalla kuitenkin ajattelin, onneksi pääsen ylihuomenna töihin. En voi tarpeeksi sanoa, kuinka oikealta tuo työpaikka tuntuu minulle!
Tänään katsoin työpaikan ilmoitustaululta listaa, jolla näkyy kaikki työntekijät, ei siis opiskelijoita tai työkokeilijoita, ja minut oli jo kirjattu listalle! Työpaikka on siis varma ja minulle on jo luotettu paljon vastuuta. Huomenna on ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä.
Töiden jälkeen menen siskon kanssa käymään mummon luona. Huomenna siis tiedossa täysi vatsa ja varmaan kassillinen ruokaa pakattuna mukaan.
Ystävät, minä olen melko onnellinen. Toivottavasti tekin olette!
Viimeksi tiistaina täällä pajalla keskusteltiin siitä, miten on sinua ikävä. Olit tässä meijän yhteisössä monellakin tapaa ilmapiiriin myönteisesti vaikuttava, tärkeä ihminen. Viihdyttiin kuule "pienen ja omituisen otuksen" kanssa erinomaisesti :) Tarja
VastaaPoistaMoi! <3
VastaaPoistaJoo tosiaan tuossa viime viikolla huomasin, että on uusia kasvoja paljon! Ei sillä et haittaisi, hyvä vaan, kun ihmiset löytää näin hyvään paikkaan. Siinä kaiken keskellä sanoin jopa ääneenkin, että mulla on nyt oikasti ikävä elisaa!! Olit jotenkin nii valoisa luonne. Plus mitä kaikkea juteltiiinkin ja mistä kaikesta olet selviytynyt, oli mahtava huomata, on mahdollista mennä eteenpäin :)
Nyt olet liian itsekritiikkinen! Suu loksahti auki kun kerroit siitä miten poistuit paikalta häiritsemästä kavereitasi sieltä alakerrasta, eijjeij, sinun seurassa ei voi olla viihtymättä!! Itellää oli joskus vastaavaa, mut nykysin luotan enemmän itseeni ja että ihmiset sanoo, et jos ne haluu saada omaa rauhaa tai sanovat suoraan mitenkä asiat on. (kaikki ei kyllä sitä tee edelleenkään :D)
Terapia onkin sitten toinen juttu. Ei sinne ikinä mielellään mene... Mut jälkeenpäin on voinut huomata että se on todella auttanut. Itse vaihdoin kanssa kun ei tosiaan kemiat kohdanneet. Voimia nyt tuon homman kanssa, et saat sen järjestettyä jotenkin purtavaksi!
Pelkoja päin vaan, se alkaa pidemmän päälle helpottamaan ja se ei olekkaan enää niin vaikeaa :)
Se ei varmasti ole sinusta johtuva asia, että isäsi ei puhu sinulle! Jos sillä on joku oma paha olo päällä, lukitsee sisälle ja on sit vaan tommonen, kun kantaa kaikkea sisällä. Sitä paitsi vanhemmat ihmiset etenkin miehet (minun isä) ei oikein osaa puhua nuoremmalle naiselle etnekäään tyttärelle. Jostain syystä isän on hirveen vaikee puhua mulle (paitsi humalassa, itse hän vielä senkin sanoi) kun hän ei kuulemma yhtään tiedä mitä pitäisi sanoa?! Sen takia äitipuoli aina soittaa kuulumiset vieläkin pääasiassa -_- Mut joo sanoin sille, että miulle riittää että puhut mulle kuin ihmiselle, äläkä jätä puhumatta, että huomioi jollain tavalla kumminkin, kun menen käymään ja käyn tosi harvoin tuon hoitokuvion vuoksi. Oletko ottanut isäsi kanssa asiaa puheeksi ??
Kyllä on oillut onneksi paljonkin onnellisuuden tunnetta ja onnistumisia :) Toki on tavotteet, haaveet yms, mut pitää pystyä olemaan myös nytilanteessa onnelllinen tai sit ei voi olla koskaan. En sitä tarkota et pitäisi olla 24/7 happy happy, se ei voi olla mitenkään mahdollista! jos ei koe huonoa oloa, niin ei koe iloakaan!
Niin se vaan menee.
Onnittelut työ paikan varmistumisesta!
Miten meni nyt sitten se ensimmäinen pitkä päivä? onko voimat riittäneet ?? :)
Kuulumisiin!!
- Anna
Kiva kuulla, että olen jäänyt hyvällä tapaa mieleen! :D Kiitos molemmille tsempistä, kyllä minä ihan pikkuhiljaa ehkä vielä joskus luotan itseeni. Pitää aloittaa varovasti, vaikka vain vierailemalla alakerrassa. Olen minä jo muutaman kerran jäänyt ohimennen juttelemaan, mutta en ole mennyt ihan asioikseni viettämään aikaa. Mutta sekin on suunnitteilla, ajattelin joku ilta tai viikonloppu laittaa paljon hyvää ruokaa ja kutsua kämppisystävät kyläilemään yläkertaan!
VastaaPoistaTerapian kanssa olen ajatellut soittavani neuvontaan ja peruvani seuraavan ajan ja pyytäväni, ettei olisi säännöllistä terapiaa vaan pelkät lääkärikäynnit esimerkiksi kerran kuukaudessa. En kuitenkaan koe nyt tarvetta välittömään tukeen, ja minulla on koko ajan monessa eri paikassa asuntohakemuksia, että pääsisin muuttamaan Helsinkiin. Silloin terapiapaikka vaihtuisi kuitenkin, joten tuntuu entistä turhemmalta aloittaa nyt uusi terapia kun tiedän, että pian aloitan taas alusta uuden työntekijän kanssa. Minusta se on ihan järkevää, muutenkin kuin pelkästään henkilökemioiden takia.
En ole puhunut isän kanssa, mutta siskon kanssa juteltiin ja kyse saattaa olla ihan vaan kulttuurieroista. Vietnamilaisessa kulttuurista aikuiset lapset pitää huolta vanhemmistaan, joten isä saattaa ajatella, että keskustelun ylläpito on minun vastuulla. Sitä tosin en ymmärrä, miten minulta voi odottaa tietämystä vietnamilaisesta kulttuurista kun isä ei ole vanhempieni eron jälkeen pitänyt minuun yhteyttä, joten en ole saanut minkäänlaista vietnamilaista kasvatusta. Isä on myös melko sairas, eikä halua näyttää sitä ulospäin, joten on myös mahdollista että meni potemaan piiloon. Olen nyt ajatellut, että yrittäisin käydä isän luona silloin tällöin ja itse jutella isän kanssa, niin ei ainakaan jää harmittamaan, etten olisi yrittänyt tarpeeksi.
Olen ihan samaa mieltä sinun kanssa Anna tuosta onnellisuudesta! Pidin siitä jopa äidinkielentunnilla lukiossa puheen. :D Minusta on tärkeää tiedostaa, että "sitten kun" ei välttämättä tule koskaan (esim. olen onnellinen sitten kun saan hienon auton), joten nykyhetkestäkin pitää osata nauttia. Tavoitteet antaa suuntaa elämälle, mutta onnellisuus ei ole tavoite, se on enemmän elämäntapa ja -asenne. Sen kun hoksaa ja sisäistää, niin kuntoutuminenkaan ei ole ihan niin mahdoton käsite. Kaiken maailman diagnooseista ja sairaslomista ja ammattikouluttamattomuuksista huolimatta juuri nyt, juuri tässä voi olla onnellinen. Juuri nyt minä olen onnellinen hyvästä kupposesta teetä, muistin nautiskella siitä ja makustella rauhassa. :)
Ensimmäinen pitkä päivä hujahti ihan huomaamatta! Lasten kanssa on sellaista menoa ja meininkiä koko ajan, että tunnit karkaa käsistä. :D Onneksi on joka päivä parin tunnin tauko, jona lapset nukkuu päiväunia, niin ei päivä ihan kokonaan karkaa. :)
Iloista ja onnellista loppuviikkoa sinne! Pitäkää hauskaa pajalla, tiikerivalmennukseen pitää vastata yhtä eläimellisen leikkisästi, ihan haluttaisi olla siellä mukana. :)