Bradams!

Eilen sain vanhemmilta sisaruksilta aikaisen synttärilahjan, lipun Bryan Adamsin keikalle! Käytiin siellä yhden siskon kanssa, pääsin nukkumaan puolen yön jälkeen ja aamuherätys oli 06.15. Onneksi päiväkodissa oli aamupalaksi riisipuuroa, se oli hyvä motivaattori nousta ja ehtiä töihin vähän etuajassa.

Keikka oli tosi tärkeä minulle, Bryan Adamsin musiikki merkitsee minulle todella paljon. Siinä missä muut yläkoululaiset googlailivat ehkä "Channing Tatum abs", minun hakusanojani olivat "Bryan Adams smile" ja "Bryan Adams teeth", koska Adamsin hampaat ovat täydellisimmät, jotka olen koskaan nähnyt (ihan tosissaan, olin suuri ja todennäköisesti myös ainoa Bryan Adamsin hammasfani) ja hänen hymynsä on varmaan vilpittömin, aidoin ja onnellisuutta säteilevin asia, jonka olen koskaan nähnyt.

Bryan Adams ja hänen musiikkinsa on aina edustanut minulle onnellisuutta ja elämän iloa, -halua ja -janoa. Monien biisien sanat ovat, ainakin minun toisinaan ylitulkitsevasta näkökulmastani, syvällisiä ja kertovat vilpittömyydestä, rehellisyydestä, aitoudesta, hyvyydestä ja elämänilosta.

Erityisesti kappale Open road ja sen musiikkivideo on ollut tärkeä osa minun kuntoutumistani. Uskalsinhan minä lopulta vuosien harkinnan jälkeen ottaa aiheesta tatuoinninkin, vaikka Fanni yrittääkin muuttaa sitä kissamaisemmaksi. (Life is an open road.) Jotenkin, erityisesti musiikkivideon huomioiden, kappale välittää minulle viestiä, mihin ikinä kaikki elämän voimat yrittävätkään minua työntää, minä olen oman elämäni ratin takana. Minä käännän rattia, joten minulla on valta valita, mihin menen elämässäni ja miten sen näen.

Elämä on pitkään kuljettanut minua surkeudessa ja minä olen mennyt mukana. Musiikkivideon vertauskuvan mukaan, minä olen ollut automeren keskellä jumittuneena ruuhkaan, madellut hitaasti värittömässä maailmassa virran mukana. Mutta lopulta minä nousin ylös, minä siirsin autoja ja tietä ja raivasin itselleni oman tieni. Minä raivasin itselleni oman tien, jonka minä vien ilon ja elämänhalun värittämään tulevaisuuteeni.

Life is an open road,

it's the best story never told

it's an endless sky

it's the deepest sea

Life is an open road to me

I got the headlights to

guide me through the night

Mahdottomaltakin tuntuvat asiat muuttuvat mahdollisiksi sillä hetkellä kun minä itse päätän suuntani. Kun minä kerään rohkeuteni raivata tien, painaa kaasua ja kääntää rattia sinne mihin minä haluan. Minä en ole pieni ihminen, jota elämä saa kuljettaa minne ikinä haluaakaan, minä päätän oman suuntani. Joskus tulee pimeää ja pimeä ahdistaa, mutta minä kannan omaa valoani, joka auttaa minut pimeän läpi.

Muutenkin mielestäni pelkkä Bryan Adamsin ääni on niin täynnä elämäniloa, ettei hänen musiikkiaan voi kuunnella vain sanoina, melodiana ja rytminä. Se ei ole pelkkiä ääniaaltoja, jotka kulkevat aivoihin ja kuulostavat ihan kivoilta, se on puhdasta, aitoa ja vilpitöntä onnea. Kuka pystyy purkittamaan sitä? Ilmeisesti Bryan Adams. (Rauhoitu kuuntelemaan keskittyneenä biisi Here I am (end title) ja sano sen jälkeen, ettet tuntenut lämmittävää onnen tunnetta rintakehässäsi.)

Keikalla näin, kuinka Bryan Adams säteili vilpitöntä elämäniloaan niin kirkkaasti, että se valaisi jopa yhden synkänsävyisen sielun minunkin sisälläni. Se oli upea kokemus ja muistutti minulle, mitä ihmeitä oikea, hyvä ja aito musiikki voikaan tehdä. Se muistutti minua omista arvoistani ja omasta elämänasenteestani.

Kun vain muistaisin huonoina päivinä laittaa Bradams soittolistan soimaan, asettuisin mukavasti sohvalle ja keskittyisin kuuntelemaan. Mutta on niin helppoa laittaa melankolinen musiikki soimaan ja kaivautua entistä syvemmälle pahaan oloon. Minä opettelen, minä yritän tallettaa eilisen illan pieneen rasiaan, lukita sen ja työntää sen niin syvälle sydämeeni, ettei se pääse karkaamaan sieltä. Minä haluan pitää tämän tunteen mielessäni ja kaivaa sen esiin silloinkin, kun se ei ole luonnollisesti esillä.

Tämä teksti ei tainnut nyt olla millään tapaa järkevä. Ehkä jos sinua kiinnostaisi minun näkemykseni Bryan Adamsin musiikista, mutta tänään minä taisin kirjoittaa enemmän itselleni. Minun päässäni on pyörinyt sekava onnellisuus ja kiitollisuus Bryan Adamsin musiikkia kohtaan ja nyt se on kirjainyhdistelminä bittiavaruudessa. Se on selkeämpää kuin sekamelska päässä.

Yritin ottaa keikalta kuvia, mutta Bryan Adams oli lähes koko ajan valokeilassa ja kaikki kuvat olivat ylivalottuneita. En siis saanut omaa kuvaani täydellisistä hampaista, pitää yrittää epätoivoisesti googlailla, vaikkei se oikein tuota tulosta. Merkinnän ensimmäinen kuva on otettu isolta screeniltä, sitä kautta sain pari hyvää kuvaa. Lopuksi ainoa melkein onnistunut kuva keikalta, artistin takaraivo.

Ystävät, jos teillä sattuu joskus olemaan tylsää, kuunnelkaa Bryan Adamsia. Se saattaa muuttaa elämänne.

Onko ihan pakko?

Paha olo pyörii mielessä. Se houkuttelee, laulaa vietteleviä kutsuriimejä ja lupailee niin paljon.

Minä tunnen pahan olon ja sen ympärillä pyörivän elämän. Se on tuttua elämää ja kaikessa tuttuudessaan niin kovin turvallista, kotoisaa. Minulla olisi valmiina hyvä soittolista loputtoman melankolisia biisejä, tahtoisin laittaa sen soimaan ja kaivautua syvälle ikiomaan pahaan oloni, käpertyä sinne ja heijata itseni uneen.

Minä olen elänyt pahan olon kanssa niin kauan kuin muistan, joten oikean elämän ajatteleminen on vierasta ja pelottavaa. Minä olen tottunut elämään pahan olon kanssa, sietämään sitä ja sinnittelemään päivästä toiseen. Hyvä olo saattaisi olla paljon parempaa, jotain aivan uutta, mutta minä en tunne sitä. En tiedä, millainen huominen tulee olemaan.

Epävarmuudessa eläminen on pelottavaa. Liian epävarmaa. Jos kaivautuisin takaisin pahaan oloon, tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan pahoja. Se ei olisi mukavaa eikä miellyttävää, mutta ainakin minä tietäisin sen. Epämukavuus olisi niin paljon turvallisempaa kuin epävarmuus.

Miksi kuntoutumisen pitää olla niin vaikeaa? Minulla on hyvä olla, minulla on merkitys mukavassa työpaikassa, minulla on tulevaisuus ja suunnitelmia, mutta minä haluaisin pahan oloni takaisin. Masennus on ollut niin pitkään osa minua, että olen aina ajatellut sen luonteenpiirteenä enkä sairautena. On vaikeaa päästää siitä irti, enkä ole ihan joka päivä varma, haluanko edes päästää siitä irti.

Minä olen rakentanut oman turvapaikkani ahdistukseen. Pienen ja kotoisan pesän, jonne on helppo kaivautua kun maailma tuntuu olevan ihan liikaa. Sinne olisi niin helppo kaivautua nyt, paeta oikeaa elämää ja tulevaisuutta. Entä jos olisinkin lopun ikääni vain mielenterveyskuntoutuja? Jos en pääsisikään koskaan tämän pidemmälle? Onko minun ihan pakko kuntoutua?

Eikö kuntoutuminen voisi olla helpompaa, pari nappia naamaan ja muutama terapiakäynti niin kaikki olisi hyvin? Miksi en voinut vain olla normaali lapsi? Minun ei olisi tarvinnut ikinä käydä läpi näitä asioita, eikä tarvitsisi miettiä, haluanko mieluummin elää epämukavuudessa vai epävarmuudessa. Iloisuus olisi minun oletusmielialani, minä tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan hyviä.

Elämä on epäreilua. Minä en halua haluta takaisin pahaan olooni. Mutta minä haluan.

En ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan. Minä yritän hiljentää pahan olon houkuttelevan laulun, minä en kuuntele sitä. Aina joskus pitää astua ulos omalta mukavuusalueeltaan, joten tänään minä pakotan itseni pois omaltani.

Päivä kerrallaan on helpompi ajatella kuin päättää olevani vahva seuraavan vuoden. Tänään minä olen onnellinen hyvästä olostani, enkä kaipaa ahdistusta. Tänään minä kylven iloisuudessa ja hiljennän epävarmuuden. Katsotaan huomenna uudestaan.

Luulen, että kaikki kuntoutujat sairaudesta huolimatta joutuvat jossain vaiheessa pohtimaan samantapaisia asioita, varsinkin jos ovat eläneet sairauden kanssa pitkään. Minä toivon paljon voimia kaikille muille kuntoutujille, jotka tänään pohtivat samoja asioita. Ehkä me olemme yhdessä vahvempia kuin yksin.

Minä toivon todella, että pahan olon houkutus heikkenee ajan kanssa. Minä toivon, että jaksan vastustaa sitä niin pitkään, että se katoaa.

Vielä jonain päivänä minä elän mielelläni hyvässä olossa. Joskus tulevaisuudessa hyvä olo ei enää tarkoita epävarmuutta minulle, eikä toivottavasti sinullekaan.

Ystävät, tänään minä olen onnellinen.

Nenäliinoja ja jääteöä

Viikko makaamista sohvanpohjalla, kolme tuotantokautta Gleetä, tuhottomasti jäätelöä ja influenssa on jokseenkin selätetty! Kun olin lapsena kipeänä, äiti toi minulle yleensä jäätelöä, joten se on jäänyt kuumeisen elisan pahaa oloa helpottavaksi lohturuoaksi. On ollut kamalaa joutua olemaan viikko pois töistä!

Viime viikonloppuna Protun koulutus alkoi hyvissä merkeissä, olin motivoitunut ja innoissani kun pääsin kouluttamaan toisen koulutuksen. Illalla kuitenkin alkoi heikottaa ja kuume nousi ja nousi neljä tuntia. Leiripaikassa ei ollut lämpömittaria, mutta olo oli aivan kamala, viluinen, särkyinen ja voimaton ihan kamalan pitkään. Onneksi oli ymmärtäväinen ja mukava koulutustiimi, joka paikkaili minun vastuita niin, että sain maata makuupussiin koteloituneena tiimihuoneessa. Särkylääkkeetkään eivät oikein helpottaneet oloa.

Sunnuntaina särkylääkkeet onneksi auttoivat vähän ja pääsin seuraamaan ohjelmaa, edelleen peittoihin kääriytyneenä ja kuummehoureisena, mutta ainakaan ei tarvinnut olla yksin sängyssä ja missata koulutuksen parhaita ohjelmanumeroita.

Protu järjestää koulutuksiin aina yhteiskujetuksen joltain bussifirmalta. Tällä kertaa bussifirma oli mokannut pienesti, eivätkä olleet kovin halukkaita paikkaamaan virhettään vaan yrittivät keplotella vastuustaan pois niin, että järjestömme olisi joutunut kustantamaan osalle taksikyytejä, vaikka koko sotku oli bussifirman syytä.

Minä olen sentään maailman parhaan tinkijän lapsenlapsi ja vastikään opetellut puolieni pitämistä, joten päätin jututtaa herra yrittäjää, kun häneen ei järkipuhe uponnut keneltäkään muulta. Minä puhuin täysin asiallisesti järjestön edustajana siitä, että sopimuksista tulee pitää kiinni ja kaikkien täytyy saada kuljetus leirikeskukselta Helsinkiin, koska järjestö on maksanut kuljetuksen 50 hengelle kyseiselle välimatkalle.

Herra yrittäjä alkoi kuitenkin osoittelemaan minua syyllistävästi ja korotti ääntään, "sinä et ole maksanut mitään, joten sinulla ei ole oikeutta vaatia yhtään mitän. Mitä sinä oikein haluat minulta? Hullu nainen. Hei, aja ihan mitä reittiä vaan kun rouva kerran niin haluaa." Viimeisen lauseen hän osoitti bussin kuljettajalle, kiroili ja astui ulos bussista. (Sensuroitu ja lyhennelty versio herra yrittäjän repliikistä.)

Hengitys alkoi takertua kurkkuun. Sydän jätti lyöntejä väliin, kädet tärisivät, silmät kostuivat. Sain jotenkuten kaivettua laukustani tarvittavan ja otin sen. Yksi koulutustiimiläinen huomasi minun ahdinkoni ja kysyi, olenko kunnossa.

Minä olisin voinut nyökyttää, kääntyä ikkunaan päin, sulkeutua bussimatkan ajaksi ja yrittää tasata hengitykseni. Minä olisin halunnut, minä melkein teinkin niin. Vanha elisa olisi tehnyt niin. Mutta jostain syystä, edes ajattelematta vaihtoehtojani, ennen kuin tajusin mitä tein, minä pudistin päätäni ja sanoin "saan paniikkikohtauksen."

Koko koulutustiimi oli todella asiallinen, ymmärtäväinen ja mukava. He järjestivät minulle rauhallisemman istumapaikan, sain nenäliinoja ja omaa tilaa. Jostain syystä minä pystyin pitämään paniikkikohtauksen hallinnassa koko ajan. Minulle ei tullut epärationaalista, pakottavaa tarvetta päästä bussista ulos, ei tullut tunnetta siitä, että kuolenkuolenkuolen, ei hysteeristä itkua tai vapinaa.

Minä vain odotin, että kohtaus menee ohi, yritin hengittää syvään ja rauhallisesti. Ja tiedättekö, se meni ohi. Nopeasti. Toivoa siis on, paniikki- ja ahdistuskohtauksia oppii hallitsemaan! Viime kesänä pystyin ensimmäistä kertaa kesken kohtauksen ajattelemaan jokseenkin järkevästi ja hyvän aikaa kohtauksen alkamisesta rauhoittamaan itseni. Tällä kertaa minä pysyin koko ajan kohtuu rauhallisena.

Me pystymme siihen! Jos minä, maailman tunneimpulsiivisin ja ylireagoivin ihminen, pystyn hallitesemaan paniikkikohtauksen, niin kuka tahansa pystyy siihen. Sinä pystyt.

Sunnuntai-iltana kokeilin kaikkia mahdollisia poppaskonsteja flunssan karkoitukseen. En tykkää mustaviinimarjoista ollenkaan, mutta houkuttelin itseni syömään kouransilmällisen niitä lautasellisella hyviä hedelmiä. (Toimii!) Sen lisäksi sitruunainkiväärihauduketta hunajalla, valkosipulia, sipulisalaattia ja chiliä.

Maanantaina heräsin kuitenkin kipeänä. Soitin työpaikalle todella harmistuneena ja harmittelin työnantajalle, mutta työnantaja oli kuitenkin mukava ja sanoi, ettei näille oikein voi mitään. Olo ei ollut pahasti kuumeinen, mutta terveyskeskuksessa lämpöä oli vielä yli 38 astetta, ilmeisesti viikonloppuna oli niin korkea kuume, ettei tuo tuntunut enää missään.

Kovasti toivoin, että Gleetä katsomalla, jäätelöä syömällä ja appelsiinimehua juomalla olisin parantunut terveyskeskuksesta saamallani kolmen päivän sairaslomalla. Tein jopa taikavoimia omaavaa kananuudelikeittoa ekstra chilillä, valkosipulilla ja inkiväärillä.

Torstaina piti kuitenkin mennä uudestaan lääkäriin. Siellä oli melkein valmistunut lääkisopiskelija suorittamassa viimeistä harjoitteluaan, joten minulle tehtiin oikein perusteelliset tutkimukset. Tärykalvojen liikkuvuus testattiin ja poskiontelot katsottiin ultraäänellä! Ei löytynyt mitään, johon olisi tarvinnut lääkekuurin, mutta sain loppuviikon vielä vapaata.

Onneksi minulla on ollut luottohoitajat pitämässä huolta. Fanni (pienempi ja vaaleampi) on ollut minun vierihoitajana, aina vähintään metrin päässä minusta. Selma on tullut makaamaan vatsan päälle lisälämmikkeeksi aina kun on laiskuudeltaan jaksanut hypätä sohvalle.

Nyt alkaa vihdoinkin tuntua siltä, että olen edes jossain määrin tervehtynyt. Ainakaan lämpöä ei ole ollut tänään, joten minä aion mennä huomenna töihin. Pääsen ensi viikoksi 1-3 vuotiaiden ryhmään, koska heidän puolen ohjaaja on viikon lomalla.

Ihanaa päästä taas töihin!

Selma ja Fanni nauttii isoista ikkunoista, joissa on pelkkä hyönteisverkko, eikä näköaloja peittävää metallilevysysteemiä.

Univajetta ja kahvia

Tänään kirjoitan tauolla pikaisesti. Eilen oli ihana päivä, heti kun tulin töihin, juteltiin työnantajan kanssa rennosti. Hän sanoi, että on jo varmistunut minun pätevyydestä ja motivaatiosta, olen sopiva pitkään työsuhteeseen! Pääsen siis oppisopimukselle tähän päiväkotiin, ei tarvitse jännittää koko työkokeiluaikaa. 

Tänään on ollut hauskaa työkavereiden kanssa, minuakin pyydettiin mukaan joku viikonloppu lähtemään ulos porukalla. Olen opetellut juomaan kahvia jos on ollut kova väsy. Mieluummin ottaisin päiväunet kun kahvi on niin pahaa. Kyllä sen saa juotua jos laittaa puoli kuppia maitoa ja neljä lusikallista sokeria. 

Viikonloppu tulee olemaan kova rutistus, minut jälkirekrytoitiin taas kouluttamaan Protun koulutukseen. Voi sitä univajetta, pitää alkaa sunnuntaina tosi aikaisin nukkumaan. 

Hyvää viikonloppua, ystävät! Nukkukaa minunkin puolestani. 

Maailman paras työpaikka

Harmittaa kun netti ei toimi. Joudun kirjoittamaan kännykällä kun vain kännykän netti toimii (vain yhdessä paikkassa asuntoa), eikä kännykän netti jaksa toimia tietokoneessa. Toivottavasti uusi nettiliittymä tulisi pian niin pääsisin kirjoittamaan kunnolla ja vastaamaan kommentteihinne!

Uusi työpaikka on ihana! Olen lukenut jostain lainauksen "valitse työ, jota rakastat niin sinun ei tarvitse työskennellä päivääkään", minä olen kyllä onnistunut siinä. Aamulla en millään jaksaisi nousta sängystä ja lähteä töihin, mutta kun ajattelen jo nopeasti tutuksi tulleita ihania lapsia, on töihin lähteminen suuri ilo.

Henkilökunta on todella mukava ja rento, ilmapiiri on mukava ja olen heti päässyt osaksi työyhteisöä.  Henkilökunta on, varmaan tietoisestikin, jättänyt minut melko paljon ohjaamatta ja opastamatta, mitä pitäisi milloinkin tehdä. Tietenkin on neuvottu rutiinit ja ruokailun jälkeen pyydetty menemään auttamaan vaatteiden vaihtamisessa, mutta aika paljon on annettu tilaa oma-aloitteisuudelle ja vastuun ottamiselle.

Olen ihan yllättänyt itsenikin, kuinka helposti ja nopeasti olen saanut itseni mukaan päiväkodin arkeen. Ehkä se kertoo jotain siitä, miten oikea tämä ala on minulle.

Kaverit ovat alakerrasta sanoneet, että on hirmu hauska kuunnella kun kissat hepuloivat yläkerrassa. Prinsessat ovat kotiutuneet tosi hyvin ja alakerta kiinnostaisi kovasti, mutta koirat pelottaa. Minusta on kivaa asua kämppisten kanssa, tiistaina ei harmittanut ihan hirveästi Savoxin sämpylöistä luopuminen kun ystävä oli vasta ottanut uunista sämpylöitä ja minäkin sain herkutella.

Tänään lopettelen lyhyeen kun kännykällä ei ole kovin mukava kirjoittaa, kirjoitusvirheitäkin tulee kovin helposti ja huomaamatta. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta ehkäpä pääsen huomenna kirjoittamaan paremmin.

Hyvää yötä, ystävät!

Rääkyvä röttelö örkkiniityllä

Blogikuviot muuttuu elämän myötä. Torstaina oli viimeinen päivä Starttipajalla, jossa ehdin käydä lähes vuoden. Starttipaja oli todella tärkeä paikka minulle, juuri oikeanlaista tukea juuri oikeaan aikaan, ehkä kirjoitan siitä joku päivä enemmänkin.

Jotkut pajan nuoret ovat jatkaneet yhteistyötä pajan kanssa vielä pajalta lähdettyäänkin, ja minulle paja on ollut niin hyvä, että halusin itsekin jatkaa yhteistyötä. Välimatkan takia on kuitenkin vähän vaikea lähteä piipahtamaan pajalla työpäivän jälkeen vastaleivottuja keksejä viemään, joten piti keksiä jotain muuta.

Kirjoittaminen on minun juttuni, joten ajattelin että jakamalla kokemuksiani ja ajatuksiani blogin kautta ehkä voisin motivoida ja kannustaa muita nuoria, jotka ovat kenties siinä tilanteessa, missä minä olin vuosi sitten. Jos joku valopää olisi vuosi sitten sanonut minulle, missä tilanteessa olisin vuoden kuluttua, minä olisin suuttunut turhan toivon herättelystä!

Torstaina oli muuttopäivä, joka ei käynnistynyt ihan toivotulla tavalla. Auton kanssa oli pientä pelleilyä, mutta onneksi asiat lopulta järjestyivät ja pääsin lähtemään kohti Espoota. Fanni oli aivan kauhuissaan kun vein kissat kylpyhuoneeseen turvaan muuttomiehiltä, mutta automatka sujui hyvin molemmilta kissoilta.

Olimme yhdentoista aikaan illalla Örkkiniityllä, tärkeimmät tavarat suoraan asuntoon ja juotiin ystävän kanssa iltateet ennen kun kapusin yläkertaan. Ystävä oli pedannut minulle pedin valmiiksi!

Perjantaina heräsin aamulla ajamaan tulevan työmatkan aamuruuhkassa, että tietäisin paljonko pitää varata aikaa työmatkaan. Kun ajoin kehä kolmosta aamuruuhkassa, minut valtasi tyytyväisyyden tunne, minä olen oikeasti jo iso tyttö.

Muuttokuorma tuli viiden aikaan. Miehet eivät meinanneet saada kannettua sohvaa yläkertaan, siitä piti irrottaa pääty ja pari jalkaa. Esimies huuteli alakerrasta, ettei sohvaa edes yritetä enää viedä ylös kun menee turhaan aikaa. Onneksi toinen muuttomies ei luovuttanut vaan sanoi, että purkamalla sen saa yläkertaan. Esimies mutisi jotain, että pitää ottaa lisähintaa kun pitää kerran purkaa ja kasata huonekaluja.

Ei tainnut esimies tietää, että minä olen ihan väärä tyttö tuollaiseen pelleilyyn. Annoin muuttomiehen ottaa sohvan päädyn irti kun hän oli sohvan ja nurkan välissä, mutta sen jälkeen sanoin, että kyllä minä osaan yhden sohvan kasata. (Miltä minä oikein näytän, naiseltako?) Kun kasasin sohvaa ja muuttomiehet kantoivat laatikoita, kasasin rohkeuttani tiukkana pysymiseen. Jos esimies yrittäisi vaatia lisähintaa, minä sanoisin, kyllä muuttofirman pitäisi tietää, että muutoissa ilmenee aina välillä yllätyksiä ja olla varautunut yllätyksiin kun tekevät hintatarjouksen. Te annoitte minulle hinnan muutolle, ja minä aion pysyä siinä.

Onneksi ei kuitenkaan lopulta pyydetty lisähintaa!

Perjantaina purin kaikki laatikot kun en osaa jättää hommia keskeneräisiksi. Kymmeneen asti meni, mutta olipahan hyvä mieli asettua sohvalle kun iso urakka oli hoidettu. Ei ne tavarat paikoillaan olleet vielä, mutta ainakin pois laatikoista.

Viikonloppu on mennyt tavaroita järjestellessä ja huonekaluja siirrellessä. Pikkuhiljaa alkaa löytyä oikeat paikat tavaroille.

Minun nettiliittymä ei oikein toimi tällä alueella, joten nyt alkuun kirjoitan pelkkää tekstiä, koska netti ei jaksa ladata kuvia. Jospa uusi nettiliittymä tulisi pian niin loppuisi tämä pakollinen Netflixvieroitus!