Onko ihan pakko?

Paha olo pyörii mielessä. Se houkuttelee, laulaa vietteleviä kutsuriimejä ja lupailee niin paljon.

Minä tunnen pahan olon ja sen ympärillä pyörivän elämän. Se on tuttua elämää ja kaikessa tuttuudessaan niin kovin turvallista, kotoisaa. Minulla olisi valmiina hyvä soittolista loputtoman melankolisia biisejä, tahtoisin laittaa sen soimaan ja kaivautua syvälle ikiomaan pahaan oloni, käpertyä sinne ja heijata itseni uneen.

Minä olen elänyt pahan olon kanssa niin kauan kuin muistan, joten oikean elämän ajatteleminen on vierasta ja pelottavaa. Minä olen tottunut elämään pahan olon kanssa, sietämään sitä ja sinnittelemään päivästä toiseen. Hyvä olo saattaisi olla paljon parempaa, jotain aivan uutta, mutta minä en tunne sitä. En tiedä, millainen huominen tulee olemaan.

Epävarmuudessa eläminen on pelottavaa. Liian epävarmaa. Jos kaivautuisin takaisin pahaan oloon, tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan pahoja. Se ei olisi mukavaa eikä miellyttävää, mutta ainakin minä tietäisin sen. Epämukavuus olisi niin paljon turvallisempaa kuin epävarmuus.

Miksi kuntoutumisen pitää olla niin vaikeaa? Minulla on hyvä olla, minulla on merkitys mukavassa työpaikassa, minulla on tulevaisuus ja suunnitelmia, mutta minä haluaisin pahan oloni takaisin. Masennus on ollut niin pitkään osa minua, että olen aina ajatellut sen luonteenpiirteenä enkä sairautena. On vaikeaa päästää siitä irti, enkä ole ihan joka päivä varma, haluanko edes päästää siitä irti.

Minä olen rakentanut oman turvapaikkani ahdistukseen. Pienen ja kotoisan pesän, jonne on helppo kaivautua kun maailma tuntuu olevan ihan liikaa. Sinne olisi niin helppo kaivautua nyt, paeta oikeaa elämää ja tulevaisuutta. Entä jos olisinkin lopun ikääni vain mielenterveyskuntoutuja? Jos en pääsisikään koskaan tämän pidemmälle? Onko minun ihan pakko kuntoutua?

Eikö kuntoutuminen voisi olla helpompaa, pari nappia naamaan ja muutama terapiakäynti niin kaikki olisi hyvin? Miksi en voinut vain olla normaali lapsi? Minun ei olisi tarvinnut ikinä käydä läpi näitä asioita, eikä tarvitsisi miettiä, haluanko mieluummin elää epämukavuudessa vai epävarmuudessa. Iloisuus olisi minun oletusmielialani, minä tietäisin huomisen ja taas satojen huomisten olevan hyviä.

Elämä on epäreilua. Minä en halua haluta takaisin pahaan olooni. Mutta minä haluan.

En ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan. Minä yritän hiljentää pahan olon houkuttelevan laulun, minä en kuuntele sitä. Aina joskus pitää astua ulos omalta mukavuusalueeltaan, joten tänään minä pakotan itseni pois omaltani.

Päivä kerrallaan on helpompi ajatella kuin päättää olevani vahva seuraavan vuoden. Tänään minä olen onnellinen hyvästä olostani, enkä kaipaa ahdistusta. Tänään minä kylven iloisuudessa ja hiljennän epävarmuuden. Katsotaan huomenna uudestaan.

Luulen, että kaikki kuntoutujat sairaudesta huolimatta joutuvat jossain vaiheessa pohtimaan samantapaisia asioita, varsinkin jos ovat eläneet sairauden kanssa pitkään. Minä toivon paljon voimia kaikille muille kuntoutujille, jotka tänään pohtivat samoja asioita. Ehkä me olemme yhdessä vahvempia kuin yksin.

Minä toivon todella, että pahan olon houkutus heikkenee ajan kanssa. Minä toivon, että jaksan vastustaa sitä niin pitkään, että se katoaa.

Vielä jonain päivänä minä elän mielelläni hyvässä olossa. Joskus tulevaisuudessa hyvä olo ei enää tarkoita epävarmuutta minulle, eikä toivottavasti sinullekaan.

Ystävät, tänään minä olen onnellinen.