Töitä ja väsymystä

Hei ystävät! Oikeat työajat ja uudet rutiinit ovat väsyttäneet minut fyysisesti, olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut edes avata tietokonetta viikottain. Olette olleet mielessä lähes päivittäin, mutta olen ollut aivan liian väsynyt kirjoittamaan järkevää tekstiä.

Tänäänkin olen väsynyt ja tulin oikeastaan kertomaan teille yhden suuren ja tärkeän asian, toivottavasti minä jonain lähipäivänä jaksaisin kirjoitella kuulumisistani enemmänkin. Tänään tulin kuitenkin kertomaan tänään kohtaamastani esteestä (kuvainnollisesti).

Ensimmäinen reaktioni oli (kuvainnollisesti edelleen) nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Paniikki alkoi ottaa otetta minusta, rinnassa tuntui musta aukko, joka veti minua kasaan ja hengitys kulki tiheämmin ja tiheämmin. Minua heikotti ja huimasi, pakokauhu takoi takaraivoa ja halusin käpertyä mahdollisimman ahtaaseen tilaan.

Silloin minä sanoin paniikkikohtaukselle EI. Minä sanoin, ettei nyt ole mahdollisuutta saada paniikkikohtausta, väärä aika ja aivan väärä paikka. Minun pitää ajaa auto kotiin, joten en voi ottaa tarvittavaa, minun pitää olla toimintakykyinen, joten en voi menettää hallintaa.

Ja se toimi! Paniikki hälveni hitaasti, pikkuhiljaa, mutta lopulta se oli poissa.

Nyt en uskalla kertoa tilanteesta ja asioista enempää, mutta toivottavasti pian tulee tilanne, jolloin voin karjua nämä asiat pois sydämeltäni. Onneksi minulla on hyviä (myös uusia!) ihmissuhteita ja olen voinut purkaa kaikkein pahimman olon ystävien kanssa.

Nyt iltatee ja nukkumaan, hillittömän itkemisen jälkeen nukuttaa aina hyvin.

Ystävät, pitäkää kiinni toivosta! Jonain päivänä tekin huomaatte, että toivoa ihan oikeasti on olemassa. Minä olen odottanut tätä päivää koko muistini kantaman ja nyt lopulta minä pystyn hallitsemaan paniikkini.

Toivo on ihan oikea asia. Muistakaa se.